All Over Press/Lasse Kristensen

Kun elokuussa 2017 Abderrahman Bouanane puukotti Turussa kymmentä ihmistä, puhuivat monet Suomen historian ensimmäisestä terrori-iskusta. Väite oli – ja on edelleen – paitsi omituinen, myös historiallisessa katsannossa väärä. Jihadismin innoittamasta iskusta säikähtäneet ihmiset tuntuivat unohtavan paitsi veriset sisällissodan tapahtumat, myös esimerkiksi 1930-luvun muilutukset, joita historiallisessa kirjallisuudessa pidetään yleisesti terroritekoina.

Sitä paitsi kansainvälisiä terrorismitilastoja ylläpitävän Global Terrorism Databasen mukaan Suomessa tehtiin vuosina 2015–2016 yksitoista terrori-iskua. Nämä olivat erilaisia vastaanottokeskuksiin tehtyjä iskuja, joita kotimaisessa keskustelussa käsiteltiin lähinnä tuhotöinä ja vahingontekoina.

Poliittinen väkivalta ei kuitenkaan typisty pelkkään terrorismiin. Yhteiskuntatieteiden tohtori Teemu Tammikon tuoreessa Vihalla ja voimalla -kirjassa tarkastellaankin paitsi terrorismin, myös muun poliittisen väkivallan historiaa ja nykytilaa maassamme.

Suurin osa ilmoitetuista rikoksista liittyy äärioikeistolaiseen toimintaan, toisin kuin mediaa seuraamalla voisi kuvitella.

Kirja on erinomaisen laaja ja kokonaisvaltainen esitys ajankohtaisesta aiheesta: se kartoittaa huolellisesti poliittisen väkivallan eri muodot, niiden taustatekijät ja antaa myös ratkaisuehdotuksia. Kiihkottomana ja tasapuolisena esityksenä se on erinomainen lisä poliittisesta väkivallasta käytävään nykykeskusteluun, josta suhteellisuudentaju on usein hukassa.

Maalittaminenkin
poliittista väkivaltaa

Tammikon katsantokanta poliittiseen väkivaltaan on laajempi kuin julkisessa keskustelussa yleensä. Hän mieltää poliittisen väkivallan toiminnaksi, ”jonka tavoitteena on vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin tai toiminnan kohteen poliittiseen toimintaan vahingoittamalla – tai uhkaamalla vahingoittaa – tätä”.

ILMOITUS

Näin poliittiseen väkivaltaan voidaan laskea paitsi konkreettiset väkivallanteot ja niillä uhkailut, myös esimerkiksi verkossa tapahtuva vainoaminen ja tarkoitushakuinen maalittaminen. Olennaista on teon poliittinen päämäärä.

Tammikon kirjan erityinen ansio onkin nimenomaan käsitteen laajentaminen paremmin nykypäivään sopivaksi: tosin, kuten kirjoittaja itsekin huomauttaa, tarkastelun moninaistaminen ei tarkoita tekojen asettamista samalle viivalle esimerkiksi rikosoikeudellisessa mielessä.

Etenkin vuoden 2015 jälkeen suomalaisen ääritoiminnan kenttä on muuttunut, ja erityisesti muukalaisvastainen liikehdintä on nykyään järjestäytyneempää kuin ennen. Silti yhä edelleen suuri osa suomalaisesta poliittisesta väkivallasta on varsin spontaania, yksittäisten henkilöiden tekemää ja korkeintaan vakiintuneista liikkeistä inspiroitunutta.

Tammikko korostaa internetin merkitystä paitsi toimijoiden verkostoitumisessa, myös näennäisen ulkopuolisten ”yksinäisten susien” innoittamisessa. Tämä koskee yhtä lailla islamistista kuin muukalaisvastaista liikehdintää.

Eriarvoistumisen
torjunta ehkäisee

Kirjassa tarkastellaan monipuolisesti poliittisen väkivallan syitä ja analysoidaan, miten väkivaltaa voisi ehkäistä ja siihen puuttua. Kirjan tarkasteluissa korostuvat ymmärrettävästi jihadistinen sekä äärioikeistolainen toiminta, joista tällä hetkellä julkisesti myös eniten keskustellaan.

On kuitenkin tärkeää muistaa, että vaikka tilastojen mukaan poliittinen väkivalta on viime vuosina hiukan lisääntynyt Suomessa, se on kuitenkin kansainvälisessä vertailussa erittäin vähäistä. Suurin osa ilmoitetuista rikoksista liittyy äärioikeistolaiseen toimintaan, toisin kuin mediaa seuraamalla voisi kuvitella. Kyse on ilmiöstä, jota Tammikko nimittää ”turvallistamiseksi”, jonkin tietyn asian kuvaamiseksi uhkana, jota vastaan tulee käyttää poikkeuksellisia keinoja.

Kotoisessa keskustelussa tämä retoriikka on pitkälti varattu maahanmuuttoon liittyviksi tulkituille ilmiöille, eivätkä esimerkiksi polttopulloiskut vastaanottokeskuksiin sovi tähän kehykseen.

Koska poliittinen väkivalta on monimutkainen yhteiskunnallinen ilmiö, ei sen torjumiseen ole yksinkertaista ratkaisua. Tammikko laajentaakin ehkäisykeinojen palettia yhteiskunnallisen eriarvoistumisen torjuntaan ja osallisuuden lisäämiseen. Avainasemassa on ihmisten luottamus yhteiskuntajärjestelmän ja viranomaistoiminnan oikeudenmukaisuuteen, ja myös yksilötason interventioilla on paikkansa.

Tasa-arvoiseksi koetussa yhteiskunnassa myös ääriliikehdintää esiintyy vähemmän, joten hyvinvointivaltion säilyttäminen ja kohentaminen kannattaa tästäkin näkökulmasta.

Teemu Tammikko: Vihalla ja voimalla. Poliittinen väkivalta Suomessa. Gaudeamus 2019. 269 sivua.


Hyvä lukija!

Kiitos, että luit jutun. Tämä juttu on kirjoitettu kotiin tilattavaan lehteemme.

Jokainen tilaus vahvistaa toimituksemme resursseja kirjoittaa luotettavia uutisia ja juttuja verkkoon.

Tilaa nyt Kansan Uutiset. Edistät moniäänistä journalismia!

Tarjoushintaan kotiin kannettuna 30 €/3 kk + sähköinen digilehti 3 kuukaudeksi 4,90 €.