”Sinun esi-isäsi tunkeutuivat Makedoniaan ja muualle Kreikkaan ja saitte aikaan paljon harmia, vaikka emme olleet tehneet teille mitään väärää. Minut on nimitetty kreikkalaisten ylipäälliköksi ja olen hyökännyt Aasiaan rangaistakseni teitä sellaisesta, jonka te aloititte.”
Näin kirjoitti Aleksanteri Suuri Persian kuninkaalle Dareios III:lle vuonna 337 eaa.
Aleksanterin perusteluista löytyy yhä meidän aikanamme tuttuja sotapropagandan piirteitä. Tosiasiallinen hyökkäyssota muutettiin retoriikassa puolustussodaksi. Vedottiin menneisiin vääryyksiin. Sodasta tehtiin välttämätön rangaistus väärintekijälle.
Nationalismin syntyessä aatteelliset perustelut tulivat määrääviksi.
Aleksanteri vetosi panhellenismiin: kreikkalaisten kaupunkivaltioiden keskinäiset riidat voitaisiin lopettaa yhteisellä sotaretkellä Persiaa vastaan. Vastustajaa demonisoitiin ja alennettiin. Sen syytettiin syyllistyneen kreikkalaisten temppelien häpäisemiseen. Vastakkain olivat vapaat miehet ja orjamaiset viholliset.
Myös uskonto oli mukana. Aleksanteri esiintyi jumalten valitsemana uutena Aasian valtiaana.
Maailmanjärjestyksen ylläpito
Jaakkojuhani Peltosen ja Ollimatti Peltosen toimittama kymmenen kirjoittajan artikkelikokoelma Lupa tappaa? ei käsittele sotien todellisia syitä, vaan sitä, miten sotia on eri aikoina oikeutettu.
Ehkä yllättävää on se, että sotia on ollut tarve perustella jo muinaisaikoina, vaikka tietysti varsinaista julkista dialogia on käyty vasta demokraattisten instituutioiden synnyttyä.
Jopa muinaisen Egyptin faraoilla oli sodankäynnin oikeuttava ideologia. Jumalkuninkaan velvollisuus oli ylläpitää maailmankaikkeuden järjestystä ja tuhota jumalten ja järjestäytyneen maailman (eli Egyptin) viholliset.
Assyrialaiset tekivät sotaretkiä lähes vuosittain, ja heille sota oli ylijumalan tahto. Vihollinen oli suututtanut jumalat, ja Assyrian armeija oli vain välikappale ansaitulle rangaistukselle. Assyrialaiset myös korostivat, etteivät he sotineet kansoja, vaan niiden johtajia vastaan.
Eri aikojen kutsumuskohtalo
Muinaiset roomalaiset katsoivat, että Rooman vääjäämätön kohtalo on hallita koko maan piiriä. Rooman oli tuotava rauha ja järjestys maailmaan.
Aleksanteri Suuren ja roomalaisten ajatuksilla on ollut suora vaikutus myöhempään länsimaiseen ajatteluun, johon Lupa tappaa? keskittyy. Esimerkiksi Yhdysvalloissa omaksuttiin ajatus maan kutsumuskohtalosta roomalaisen mallin mukaan, kuten Ville Vuolanto artikkelissaan toteaa.
Roomalaiset perustelivat hyökkäyssotiaan liittolaisten suojelulla, puolustautumisella, ennaltaehkäisyllä ja Rooman valtakunnan ydinalueiden suojelulla. Ennaltaehkäisykin tuntuu kovin tutulta nykyaikana; minkä tahansa maan voi väittää olevan potentiaalinen uhka.
Roomalaisille sota oli myös miehuullinen hyve, jolla puolustettiin suvun ja yksilön kunniaa.
Kristityt eivät aluksi pohtineet suuresti sodankäyntiä, vaikka Raamatussa tappamiskielto onkin. Kirkkoisä Augustinus (354–430) siirsi sodan etiikan yksilötasolta osaksi hallitsemista. Vastuu on hallitsijalla, eikä väkivallan vääräkään käyttö ole alamaisen, siis sotilaan, synti.
Augustinukselle sota oli oikeutettu, jos sen päämäärä oli vääryyksien oikaiseminen sekä rauhan säilyttäminen ja vahvistaminen.
Myöhemmin ristiretkien oikeuttamisessa vihollisen pahuuden korostaminen oli keskeistä. Islaminuskoiset esitettiin myös kuvallisesti groteskeina ja rumina.
Ristiretkeläiset eivät katsoneet toimivansa vihasta, vaan rakkaudesta. Myös vihollista muka rakastettiin: ”ankaran hyväntahtoisuuden” perusteella muslimille oli hyödyksi, mitä nuorempana hänet tapettiin. Näin hän ehti tehdä vähemmän syntiä ja aika kiirastulessa jäi lyhyemmäksi.
Sodan ylevöittävä vaikutus
Ranskan vallankumous halusi tehdä kertakaikkisen pesäeron historiaan, johon myös hallitsijoiden käymät sodat kuuluivat. Kansalliskonventti julisti toukokuussa 1790, ettei Ranska enää koskaan ryhdy hyökkäyssotaan.
Ei mennyt täyttä kahta vuottakaan, kun Ranska aloitti hyökkäyssodan Itävaltaa vastaan. Vuonna 1793 oltiin jo niin pitkällä, että säädettiin yleinen asevelvollisuus.
Vallankumouksellinen Ranska perusteli sotia neljällä syyllä: ulkovaltojen uhalla, sisäisillä vihollisilla, vallankumouksen perustuslaillisten aatteiden levittämisellä ja patriotismin hyveellä. Oikeutuspalettiin otettiin siis mukaan ideologiset perustelut.
Nationalismin syntyessä 1800-luvulla aatteelliset perustelut tulivat määrääviksi. Kyse oli etnisestä ja kulttuurisesta identiteetistä. Yksilöiden uskottiin haluavan antaa henkensä yhteisön puolesta.
Sodalla nähtiin monenlaisia yleviä ominaisuuksia. Se oli keino rakentaa kansakunta ja pitää se koossa. Sodassa tulivat kansakunnan parhaat ominaisuudet esiin. Se oli edistyksen välikappale. Miehinen kunnia ei ollut enää eliitin etuoikeus, vaan kaikkien tavoiteltavissa. Sota jopa tarjosi ainutlaatuisen elämyksen, jota ilman kokemus ihmiselämästä olisi puutteellinen.
Mutta kuten Jussi Jalonen artikkelissaan kirjoittaa, sama unelma vapaudesta ja paremmasta yhteiskunnasta, joka oikeutti sodan, oikeutti myös minkä tahansa poliittisen väkivallan, attentaatit ja terrorismin.
Vihollisesta tuli eksistentiaalinen uhka kansakunnalle, mikä antoi oikeutuksen sodankäynnin totaalisuudelle. Sitä herkkua saatiin sitten maistella 1900-luvun maailmansodissa.
Jaakkojuhani Peltonen JA Ollimatti Peltonen: Lupa tappaa? – sodankäynnin ja sotien oikeuttamisen pitkä historia. SKS 2019. 287 sivua.