Miksi diktatuurin propagandaa saa julkaista suomalaisissa lehdissä?

Kävin Kiinassa kerran 12-vuotiaana. Joka paikassa oli pyöräilijöitä ja taijin harjoittajia, ja kaikki katsoivat suurisilmäistä vaaleatukkaista poikaa ihmeissään. Taivaallisen rauhan aukiollakin kävimme taivaallisen tietämättöminä siellä pari kuukautta aikaisemmin tapahtuneesta massamurhasta. Tietämättömiä olivat tosin monet paikallisetkin, koska asiasta ei diktatuurin lehdistössä kummemmin kirjoiteltu.

Hongkongissa en ole käynyt. Ajauduin kuitenkin Pohjoismaiden suurimman sanomalehden kanssa kiistaan Hongkongin ihmisoikeuksista. Helsingin Sanomien päätoimittaja Kaius Niemi oli sitä mieltä, että ei milloinkaan antaisi julkaista mainosta, jossa kiellettäisiin Taivaallisen rauhan aukion tapahtumat. Väite oli outo, koska hän oli juuri 29. 9. 2019 antanut julkaista mainoksen, jossa kiistettiin edelleen jatkuvat vastaavat tapahtumat Hongkongissa.

Mainoksen julkaisemista päätoimittaja perusteli sillä, että mainostaminen ja journalismi ovat eri asioita ja sillä, että kukaan ei ollut hänen tietääkseen valittanut asiasta Mainonnan eettiseen neuvostoon (MEN). Kun kukaan muu ei sitä tehnyt, minä tein.

Oikeastaan olisin halunnut pyytää kantaa Julkisen sanan neuvostosta (JSN), mutta he käsittelevät vain journalistisia keissejä, eivät mainoksia. Mainonnan eettisen neuvoston oman ilmoituksen mukaan heidän toimivaltaansa ei kuitenkaan kuulu arvioida markkinoinnin harhaanjohtavuutta, totuudenvastaisuutta, hyvän maun vastaisuutta, poliittisen tai uskonnollisen mainonnan sisältöä tai tuotesijoittelua. Tämä siitä huolimatta, että MEN soveltaa Kansainvälisen kauppakamarin ICC:n markkinointisääntöjä, jotka näitä vaativat. Toisin sanoen, kukaan ei vaadi, että ICC:n sääntöjä noudatetaan noilta osin.

Valitin kuitenkin, mutta vielä ei ole tullut edes tietoa, koska valitus käsitellään.

ILMOITUS

Ymmärrän Kaius Niemen näkemystä, onhan jokainen tiedotusväline toitottanut sitä minulle koko ikäni: uutiset ja mainokset ovat eri asia. Eli hienommin ilmaistuna lehden journalistinen ja kaupallinen sisältö eivät saa sekoittua toisiinsa. Tämän takia esimerkiksi Mediaplanet-liitteissä lukee, että ne ovat mainoksia, vaikka ne on muutoin taitettu näyttämään oikeilta uutisilta.

Uutisen ja mainosliitteen uutiselta näyttävän tekstin kirjoittavat ihan eri tyypit, niiden juridinen asema on erilainen, toisia mietitään toimituksessa ja toisia mainostoimistossa ja niin edelleen. Selkeästi ihan eri juttu.

Lehden asiakkaana se ei kuitenkaan tunnu siltä. Minä maksan rahaa Sanoma Oy:lle, että he toimittavat joka päivä postissa kotiini kierrätyspaperille painettuja totuuksia ja hyvin argumentoituja mielipiteitä. (Kuvitellaan nyt, että posti jakaisi postia joka päivä.) Mutta näin ei käy. Sen sijaan minulle toimitetaan tabloidillinen selluloosaa, jossa on sekaisin sekä totuuksia että valheita.

Kun minä luen pääkirjoitussivulta, että meidän kaikkien pitäisi vähentää lihansyöntiä ja autoilua ja lentomatkailua ja sen jälkeen luen viisitoista sivua liha-, auto- ja matkailumainoksia, ei se lopputulos mielessäni ole, että kylläpä siellä toimituksessa ollaan viisaita vaan että ei kai se ilmastonmuutos nyt niin paha juttu sitten kuitenkaan ole.

Kaius Niemi vertasi Hesarin 130-vuotisjuhlaliitteessä päätoimittajaa kapellimestariin ja toimitusta orkesteriin. Tällä logiikalla sanomalehti on konsertti ja lukija kuulija. Voiko kuvitella, että sinfonian osien välillä kaiuttimista tuutattaisiin Kiinan valtion virallisia tiedotuksia?

Kiistalla on laajemmat ulottuvuudet kuin yhdessä lehdessä julkaistu yksi mainos. Valeuutisten ja selkeän propagandan rinnalla vieraalla valtiolla on siis mahdollisuus ihan vaan ostaa mainostilaa arvostetuista sanomalehdistä. Ja kukaan ei valvo sitä, mitä sinne laitetaan.

JSN ei ota kantaa mainoksiin. MEN ei ota kantaa yhteiskunnallisten mainosten totuudellisuuteen. Hongkong-propagandan kohdalla kyse oli kuitenkin juuri yhteiskunnallisen mainonnan totuudellisuudesta. Mikäli JSN tai MEN eivät edelleenkään katso asiakseen puuttua tähän, toimitusten ja mainostoimistojen olisi syytä perustaa vertaisjärjestö, joka ottaa kantaa näihin yhteiskunnallisen mainonnan totuudenmukaisuuteen.

Vaihtoehdot ovat mediatalojen kannalta huonompia huonompia: Valtio puuttuisi asiaan ja sananvapautta rajoitetaan, mitä Keskustan kansanedustaja Mikko Kärnä jo ehdottikin kutsuen sitä Lex Kaiukseksi. Tai kukaan ei puutu asiaan ja lukijat menettävät täysin uskonsa mainosrahoitteiseen mediaan.

Toisinkin voi ajatella. Ruotsalainen Dagens ETC -lehti on jo päättänyt lopettaa julkaisemasta mainoksia tuotteita ja palveluita, jotka pohjaavat fossiilisiin polttoaineisiin. Onko se liikaa? Vaaditaan edes totuutta. Kiinan ja Hongkongin asukkaat eivät voi. Meidän pitää.

Kirjoittaja on kirjailija, pelisuunnittelija ja yrittäjä.