Kirjailijan syntymästä tulee tänään kuluneeksi sata vuotta. Tutkimus ja julkaistutoiminta Päätalon elämästä ja tuotannosta on ollut vilkasta ilman tasavuosiakin.

– Minä elän.

Perimätiedon mukaan ne olivat kansalliskirjailija Aleksis Kiven viimeiset sanat Tuusulassa vuonna 1872.

Samat sanat, voisi 19 vuotta sitten kuollut Kalle Päätalo tuumia, jos seuraa tätä olevaista maailmaa jostain ulottuvuudesta käsin. Kirjailijan syntymästä on tänään kulunut sata vuotta. 81 vuoteen mahtui elämä, jonka ansiosta mies on edelleen pinnalla.

Tänä vuonna on ilmestynyt kaksi Päätalo-aiheista tietoteosta. Kansan Uutisissa on jo aiemmin kerrottu Karoliina Timosen (s. 1977) kirjasta Kirjeitä Iijoelle – Kalle Päätalon elämän naiset. Lokakuussa ilmestyi Antti Heikkisen (s. 1985) Kallio-poika – Peilikuvassa Kalle Päätalo.

Julkaisu- ja tutkimustoiminta Päätalon ympärillä on ollut viime vuosina vilkasta ilman tasavuosiakin. Ritva Ylösen kirjoittama elämäkerta Kalle Päätalo – Kirjailijan elämä ilmestyi 2017. Ylösen lisäksi Päätalo-tohtoriksi tällä vuosikymmenellä on väitellyt Sari Keskimaa.

Ja onhan siellä omaan blogiini perustuva kirja Päätalon matkassa, joka ilmestyi 2013. Sekä monia muita blogeja, joista eniten huomiota sai kirjailijan tyttären tyttären Vilja Päätalon Helsingin Sanomissa ilmestynyt kirjoitussarja.

ILMOITUS

Kalle Päätalo kestää siis sukupolvelta toiselle. Tuskin monikaan kirjallisuuden asiantuntija osasi ennustaa, että viime vuosisadan suurista kirjailijanimistä hän on vankimmin elossa, kun 2020-lukuun on muutama viikko aikaa. Ja että hänestä esittää omia uusia arvioitaan Timosen ja Heikkisen sukupolvikin.

Kallen omat suosikit unohtuivat

Miten niin vankimmin elossa?
Kallen omia kirjoja on julkaistu uusintapainoksina ja koosteina sen jälkeen, kun ennen julkaisemattomat tekstit loppuivat 2001 ilmestyneeseen novellikokoelmaan Kannaksen lomajuna.

Koko ajan jatkuvan kirjailijaan liittyvän julkaisutoiminnan lisäksi Kalle Päätalon kirjailijaseura on 630 jäsenellään Suomen suurin.

Päätalo-viikko Taivalkoskella kestää todellakin viikon ja sen koko ohjelma liittyy Kalle Päätalon henkilöön ja hänen tuotantoonsa. Suurmies Väinö Linnaan henkilöityvät Pentinkulman päivät on pitkälti yleinen kirjallisuusfestivaali, jossa päähenkilö vaikuttaa kuokkavieraalta omissa juhlissaan.

Ensi vuonna tilanne on tosin toinen, kun Linnan syntymästä tulee vuorostaan kuluneeksi sata vuotta.

Aikoja sitten tuonilmaisiin siirtyneen kirjailijan säilyminen ”elossa” on harvinaista. Kallen omista suosikeista Pentti Haanpää on ollut jonkun verran esillä viime vuosinakin, mutta työläiskirjailija Toivo Pekkanen ja savottamiesten kuvaaja Jussi Lainio ovat tyystin unohtuneet.

Miten kansa sen koki ja miltä se tuntui

Kallen kestosuosion syitä on tainnut tulla pohdituksi sadoissa kirjoituksissa, kun laskee mukaan Päätalon matkassa -blogin. Niitä ovat elävät ihmiset varsinkin Iijoki-sarjassa, rikas koillismaan murre, jonka Kalle taltioi kirjoihinsa, eläytyvä tilanteiden ja kokonaisen aikakauden kuvaaminen niin, että tuntuu.

Kuten Juice Leskinen sen sanoi: muista kirjoista voidaan lukea, mitä milloinkin tapahtui. Kallen kirjat kertovat, miltä se tuntui ja miten kansa sen koki. Iijoki-sarjan lukija tietää lukevansa oikeista ihmisistä ja tapahtumista. Kallen kerronta vuoroin nostaa kyyneleet silmiin, vuoroin saa aikaan selkäkeikkanauruja.

Uusi polvi Päätalo-tulkkina

Vielä tälle syksylle Kalle Päätaloon löytyi uusia näkökulmia. Karoliina Timosen hieno oivallus oli nostaa framille Kallen nuoruusvuosien taivalkoskelaiset naiset, joissa oli vahvoja persoonia ja nuoruuden rakkauksia. Hän ei ollut mikään yksipuolinen äijäkirjailija, vaan antoi tilaa ja tunnustusta naisille, ja paljasti samalla oman herkkyytensä.

Kirja huutaa jatko-osaa, jossa esille pääsisivät Kallen sota-ajan tuttavuudet ja Messukylän huikeat persoonat.

Elämäkertoja ja viisi romaania kirjoittanut Antti Heikkinen tarkastelee rönsyilevän hauskassa kirjassaan Kallea myös kollegana. Hän on nuohonnut Taivalkoskella sijaitsevaa Päätalo-arkistoa ja lainaa sieltä löytämiään Kallen muistiinpanoja, jotka taustoittavat tämän kirjoittamista.

Itse Heikkinen kertoo kiinnostuneensa Päätalosta Paavo Väyrysen ansiosta. Miten, sen saa jokainen itse lukea kirjasta.

Yhdeksänvuotiaana hän lainasi kirjastoautosta Iijoki-sarjan avauksen Huonemiehen poika ja luki sarjan alkupään alakoululaisena. Nilsiäläiseen maalaispoikaan kolahtivat kirjojen maalaisuus ja tutulta tuntuneet henkilöt.

”Samaistumisen paikka löytyi ihmisistä ja elämään väistämättä liittyvistä yleisinhimillisyyksistä”, Heikkinen kirjoittaa.

Heikkiselle myös kävi niin kuin meistä niin monelle: Päätalon tekstin näki kuvina toisin kuin muut romaanit.

Löytyykö uusia lukijoita?

11.11.1919 syntynyt Kalle Päätalo on siis selvinnyt 2020-luvulle. Mitä meidän pitäisi tehdä nyt, kun symposiumit on pidetty ja juhlat pian juhlittu? Välitavoite voisi olla pitää Kalle elossa edelleen vuoteen 2050 asti.

Ei siinä oikein muuta ole kuin lukea Päätaloa, ja puhua hänestä ja kirjoistaan. Potentiaalista omasta parhaastaan tietämätöntä yleisöä on tuhansia. Heidät pitää saada ymmärtämään, että kyseessä ei ole ankea ja kömpelö maalaiskirjailija, vaan verevä vanhan kansan kuvaaja.

Tietysti pitää hankkia myös uutta yleisöä.

Vilja Päätalo listasi kesällä uudessa blogissaan syitä, miksi kohta päättyvä juhlavuosi voi merkitä jäähyväisiä kirjailija Päätalolle ja hänen tuotannolleen. Niitä ovat Päätalon tekstien lukijalta kieltämättä vaativa kärsivällisyys sekä hänen kuvaamansa nuoremmille kaupunkilaisille vieras maailma.

”Ketään ei voi pakottaa lukemaan Päätaloa, mutta voin ainakin kantaa oman korteni kekoon yrittämällä tuoda vaarini tuotantoa lähemmäs uusia lukijoita”, Vilja Päätalo kirjoitti.

Samaa voimme me kaikki muutkin tehdä. Itse tiedän varmuudella houkutelleeni Päätalon lukijoiksi kaksi sellaista, jotka eivät varmaankaan ilman hehkuttamisiani olisi Mestaria löytäneet. Kiitos teille Pirjo ja Pasi. Levittäkäähän tekin sanaa.

Teoriani on, että jos nykyinen ilmastohuolestunut uusi sukupolvi on oikeasti valmis yksinkertaisempaan ja aineellisesti vaatimattomampaan elämään, niin jossain vaiheessa heidät voi houkuttaa lukemaan eläväistä kuvausta elämästä, jonka hiilijalanjälki oli nolla. Se oli omavaraisuuden ja käsillä tekemisen aikaa. Kovaa, mutta monessa suhteessa selkeämpää ja yksinkertaisempaa kuin tämä nykyinen.