Petri Tamminen
Syntynyt vuonna 1966 Helsingissä
YTM Tampereen yliopistosta 1995, pääaineena tiedotusoppi
6 romaania, 6 novelli- tai lyhytproosakokoelmaa
Kalevi Jäntin palkinto kokoelmasta Piiloutujan maa, Finlandia-ehdokas romaanilla Enon opetukset (2006).
Tuotantoa käännetty englanniksi, ruotsiksi, saksaksi, tanskaksi, sloveniaksi, latviaksi ja tšekiksi.
Suosikkikirjailijoita Veijo Meri, Antti Tuuri, Antti Hyry, Veikko Huovinen, Jarkko Laine, Risto Rasa, Maila Pylkkönen ja Sari Malkamäki
Asuu Asikkalan Vääksyssä.
Petri Tammisen, 52, uutuusromaani Musta vyö (Otava 2019) on arkisen karhea surutyön kuvaus isän kuoleman jättämästä tyhjiöstä.
Isä-Taisto teki pitkän päivätyön Yleisradion äänittäjänä ja TV-kuvaajana. Vielä eläkkeellä hänellä oli tapana vetäistä kymmenen kilometrin lenkki ennen terveyskeskuslääkärin tarkastusta.
Mutta viikatemies ei piittaa pingis- tai lentopallotuloksista, shakinpeluutaidosta ja yleisestä reippaudesta. Lyhyen sairastamisen jälkeen on jäähyväisten aika.
Pojalla on edessään surutyön loputtomuus, samoin omat kuolema-ajatukset. Olemiselta katoaa pohja ja mielekkyys. Jää vain yksi, mutta sitäkin polttavampi kysymys: ”Mitä järkeä on elää kun elämä kuitenkin päättyy?”
– Samalla kyse oli kotiutusvuoron siirtymisen tuomasta tajunnasta, että tässä täytyisi vihdoin ruveta aikuiseksi. Vaimo sen keksi, etten pelännyt niinkään kuolemaa vaan aikuiseksi tulemista, Tamminen pohtii.
Aikuisuuden ja yksinäisyyden välille vedetään kirjassa yhtäläisyysmerkki. Samalla yksinäisyydestä tulee pelon mittayksikkö: flunssan pelko on kolmen, pimeän pelko kymmenen ja aikuistumisen pelko sadan yksinäisyyden suuruinen. Kuolemanpelko vastaa äärettömän suurta yksinäisyyttä.
Mitä on autofiktio?
Jo lyhytproosakokoelmissa Muistelmat (2004) ja Muita hyviä ominaisuuksia (2010) Tamminen kirjoittaa läheltä itseään. Mustan vyön kohdalla hän ei kaihda omaelämäkerrallisuudesta puhumista. Silti kirjallisuudentutkimuksen muotitermi autofiktio hämmentää.
– Aivan kuin meillä olisi joku varmuus siitä, mikä on fiktiota ja mikä ei. Kirjoitan Mustassa vyössä, että sain 50 vuotta, isän kuolemaan asti, olla se kasvava poika. En silti koe, että minussa olisi edelleen se sama polvihousupoikanen. Kaikki soluni ovat ehtineet uudistua. ”Kuka minä olen?” on muuttunut tässä maailmassa, loputtoman ärsyketulvan keskellä, kummalliseksi kysymykseksi. Ja siitä on aina vain vähemmän tietoa.
Tammista kuvataan usein minimalistiksi, lakonisen lauseen ja myhäilevän huumorin mestariksi. Hänen kirjansa lähtevät elämän ihmettelystä ja eksistentialistisen minärimpuilun kuvaamisesta, eivät dramaattisesta tapahtumisesta.
Kirjailija innostuu vertailemaan kahta kotijumalaansa, Väinö Linnaa ja Veijo Merta.
– Linna aloittaa Tuntemattoman sotilaan, ironisesti toki, jumala-perspektiivistä. Hän laskeutuu alas taivaasta kuvaamaan harjoittelevaa komppaniaa. Meri taas voi zoomata ihmisen sormenpäähän tai kahvilan sokeripaloihin ja lusikkaan. Aivan kuin Meri ja Linna olisivat yhdessä sopineet, että kartoitetaan todellisuutta sen ääripäistä. Ota sinä tuo yleiskuva ja suuret joukot, minä otan etusormen pään.
1950-luvun toiveikkuus
Kuten arvata saattaa, Tamminen tunnustautuu mikrotason ja ”lillukanvarsien” kirjailijaksi. Silti anekdoottien ja arkisten sattumusten kautta voi tarkastella isoja asioita.
Suomen historia (2017) käy läpi kansallisia kohtalonhetkiä talvi- ja jatkosodasta 1990-luvun lamaan, Urho Kekkosen valinnasta tämän hautajaisiin. Lopulta ollaan Euroopan unionissa ja yhteisvaluutassa, ja seurataan Nokian nousua ja tuhoa.
Tamminen haastatteli 157-sivuiseen kirjaansa yli viittäsataa suomalaista.
Kun Juha Mieto häviää Thomas Wassbergille Lake Placidin talviolympialaisissa 1980 sadasosasekunnin nerolla, kisoja seurataan Keski-Suomen keskussairaalan sydäntautien osastolla. Jännitysnäytelmän jälkeen osastonlääkäri tokaisee: ”Kaikki ne jotka selvis tästä hengissä, niin kotiin vaan.”
”Vaimo sen keksi, etten pelännyt niinkään kuolemaa vaan aikuiseksi tulemista.”
1970-luvun Ruotsin-siirtolaisuus tiivistyy tammisaarelaismiehen toteamukseen, ettei ollut tarvinnut kotona suomen kieltä 30 vuoteen. Göteborgin tehtaissa oli pakko opetella suomi uudelleen.
Kirjan pääpaino on sodanjälkeisissä vuosissa, joihin kuuluvat Helsingin olympialaiset, Armi Kuusela, maaltamuutto, keskioluen vapauttaminen, Peyton Place ja Me Tammelat. Kollektiivista turvallisuudentunnetta jäytävät noottikriisi, Tšernobylin laskeuma, Estonian uppoaminen ja talouslama.
Silti kirjasta välittyy sinnittelyn ja pärjäämisen eetos, tähän tapaan: ”Se viisikymmentäluvun toiveikkuus oli jotain aivan erikoista. Joka hyvästä oltiin iloisia. Nyt kun olisi paljon hyvää, ei tässä joka hyvä meinaa enää mitään.”
Voisiko kirjailijaa luonnehtia varovaiseksi optimistiksi?
”Minun on vähän pakko olla, olen sen verran pelokas ihminen ettei ole varaa muuhun. Kun luin Cormac McCarthyn postapokalyptisen romaanin Tie (suom. Kaijamari Sivill, WSOY 2008), sain siitä sielulleni ikuisen vaurion. Kotona poikani ja tyttäreni puhuvat ilmastonmuutoksesta ja ydinaseista. Minä vain vatvon isäni kuolemaa, joka kuitenkin tapahtuu kaikille.”
Epätoksista maskuliinisuutta
MeToo -kampanjan ja Perussuomalaisten myötä Suomessa puhutaan ehtimiseen äijäkulttuurista ja toksisesta maskuliinisuudesta.
Kautta tuotantonsa Tamminen on, erityisesti kokoelmassa Piiloutujan maa (2002), antanut äänen toisenlaisille suomalaismiehille: pakkoneurootikoille ja bakteerikammoisille sosiaalisten tilanteiden välttelijöille. Hänen kirjojensa perustuntoihin kuuluvat ujous ja häpeä.
Tamminen tarkkailee päijäthämäläisiä kanssaihmisiään vaikkapa Vääksyn liikuntahallin pukuhuoneessa lentopallovuoron jälkeen.
”Eikö toksinen maskuliinisuus ole esittämistä, kasvuiässä opittu rooli? Jokaisesta miehestä näkee herkistymisen hetkellä sen toisenkin puolen.”
Tammisen esikoisesta, liuskan mittaisten elämäntarinoiden kokoelmasta Elämiä (1994) on nyt neljännesvuosisata. Tänä vuonna hän on saanut olla toisella tapaa esikoiskirjailija: Valpuri Kerttulan kuvittama lastenkirja Kun kohtaat avaruusolennon ilmestyi keväällä Karistolta.
Myös Tammisen poika Antti Rönkä, 23, on lähtenyt samalle tielle. Röngän esikoisromaani Jalat ilmassa (Gummerus 2019) käsittelee koulukiusaamista.
Petri Tamminen
Syntynyt vuonna 1966 Helsingissä
YTM Tampereen yliopistosta 1995, pääaineena tiedotusoppi
6 romaania, 6 novelli- tai lyhytproosakokoelmaa
Kalevi Jäntin palkinto kokoelmasta Piiloutujan maa, Finlandia-ehdokas romaanilla Enon opetukset (2006).
Tuotantoa käännetty englanniksi, ruotsiksi, saksaksi, tanskaksi, sloveniaksi, latviaksi ja tšekiksi.
Suosikkikirjailijoita Veijo Meri, Antti Tuuri, Antti Hyry, Veikko Huovinen, Jarkko Laine, Risto Rasa, Maila Pylkkönen ja Sari Malkamäki
Asuu Asikkalan Vääksyssä.