Tällä tiellä munuaiset tuntuvat tärisevän liitoksistaan. Tavallista henkilöautoa ei selvästi ole tehty rintamaolosuhteisiin, vaikka ratin takana on armeijan kuljettaja. Hänen vieressään istuu majuri Azerbaidžanin puolustusministeriöstä.
Tie kulkee kohti Armenian ja Azerbaidžanin asevoimien välistä niin sanottua kontaktilinjaa. Sen takana on Armenian miehittämä Vuoristo-Karabah, jonka hallinnasta maat kävivät verisen sodan yli 25 vuotta sitten.
Konflikti on ajanut pakolaiseksi arviolta 400 000 armenialaista ja noin 800 000 azeria.
Sen jälkeen jatkuneessa vihanpidossa ja kahakoissa on saanut surmansa ainakin satoja sotilaita ja siviilejä kummaltakin puolelta. Siksi konfliktia ei voi pitää jäätyneenä.
Osapuolten lausunnoissa syyllinen löytyy aina vastapuolelta, mikä on tavallista kaikilla maailman sota-alueilla.
– Koko rintamalinjalla on yhteensä noin 20 tulitaukorikkomusta joka päivä, majuri kertoo.
Hänen nimeään ei ole lupa julkaista. Ulkomaiset toimittajat pääsevät alueelle vain armeijan saattamana.
Azerien mukaan armenialaiset lähettävät heidän puolelleen jatkuvasti miehittämättömiä tiedustelulennokkeja.
– Niitä me ammumme alas. Jos vain se on mahdollista, miksi ei, majuri hymyilee.
Paikkailmoitus ampumalla
Etulinjan asema muodostuu eräänlaisesta korsusta, jossa on joitain kymmeniä sotilaita.
Paikalla oleva rintamalohkon komentaja, everstiluutnantti Seymur Abdulhabibov sanoo, että puolet joukoista on ammattisotilaita ja puolet varusmiehiä. Asevelvolliset voidaan komentaa etulinjaan vain kolmen kuukauden koulutuksen jälkeen.
– Ei jalkaväessä tarvitse osata muuta kuin ampua ja katsoa kiikareilla. Tykistön ja tiedustelujoukkojen miehillä koulutus on kuusi kuukautta.
Ampumavälikohtauksia on jatkuvasti.
– Laukauksia tuli asemiimme kahden-kolmen aikaan eilen aamulla. Vastasimme totta kai tulitukseen, vartion komentaja, majuri Orxan Nasirov kertoo
Hänen mukaansa ampuminen alkaa yleensä öisin.
– Armenialaisilla ei ole tarpeeksi miehistöä kaikkiin asemiin. Siksi he näyttävät tulituksella olevansa paikalla.
Vastapuolen asemat näkyvät lähimmillään vain 300 metrin päässä.
Maastoon voi katsoa pienestä räppänästä, joka avataan vartiotornin seinästä. Tunne on kuumottava, sillä vastapuolen tarkka-ampujat näkevät, milloin luukku aukeaa.
Omaisten kasvot kivessä
Eniten sodasta kärsivät kuitenkin ne, joilla ei ole osaa eikä syyllisyyttä konfliktiin. Silloin jopa vain omassa kodissa asuminen voi johtaa kuolemaan.
Rintaman tuntumassa asuva karjatilallinen Salman Kulijev tietää tämän kipeästi. Hän menetti heinäkuussa 2017 vaimonsa ja lapsenlapsensa kotipihaan iskeneen kranaatin seurauksena.
– He olivat ulkona yhdeksän aikaan illalla. Tykistötuli alkoi silloin tuolta suunnalta, Kulijev näyttää talon taakse.
– En itse ollut silloin täällä, mutta minulle soitettiin, että naapuriin oli osunut ammus.
Kulijevista näkee järkytyksen olleen hirveä, kun kävi ilmi, että kyse olikin omasta perheestä. Uhrit haavoittuivat pahasti ja kuolivat matkalla sairaalaan.
Murhenäytelmän paikalle on pystytetty muistomerkki. Kiveen kaiverretut kasvot eivät silti ikinä korvaa menetettyjä läheisiä.
Osapuolten tulitus alkaa usein yöllä. Pelko on silloin suurempi.
”Pakolaisuus tuntui pahalta”
Vuoristo-Karabahin konflikti on ajanut pakolaiseksi arviolta noin 400 000 armenialaista ja noin 800 000 azeria.
Yksi sodan alleen jyräämistä kylistä oli muutaman sadan hengen azerikylä Çocuq Marcanli. Reilut 20 vuotta se oli tyhjä aavekylä ei-kenenkään-maalla. Kevään 2016 taisteluissa kylä päätyi jälleen Azerbaidžanin asevoimien kontrolliin.
Nyt maan hallitus on presidentti Ilham Alijevin määräyksestä rakentanut kylän uudelleen. Sitä esitellään mielellään ulkomaisille vieraille.
Eniten sodasta kärsivät ne, joilla ei ole osaa eikä syyllisyyttä konfliktiin.
Kyläpäällikkö Atakislijev Atakishi kertoo asukkaita olevan yhteensä 500.
– Me kasvoimme täällä. Jokaisella on rakkaus synnyinseutujaan kohtaan, Atakishi perustelee, miksi ihmiset ovat valinneet paluun eri puolilta maata.
Suurin työllistäjä on valtio. Lisäksi kylään on perustettu matkamuistoesineitä tuottava tehdas.
Lyhimmillään armenialaisten puolelle kontaktilinjaa on kylän reunalta vain 700 metriä.
Kylän raitilla vastaan kävelee paikallisen terveysaseman sairaanhoitaja Nasiba Guseynova. Myös hän kuuluu paluumuuttajiin, ja hän asui aiemmin pääkaupunki Bakussa. Siellä olo tuntui kuitenkin koko ajan vieraalta.
– Oli työtä ja asunto. Mutta sana pakolainen oli minulle hyvin ikävä. En pitänyt siitä ollenkaan, Guseynova sanoo.
Uteluille pelosta hän tuhahtaa.
– Kun muutin tänne, tiesin kyllä mitä odottaa. Isänmaa on tärkeä, vihollinen ei ole mitään.
Viimeinen sukupolvi?
Sodan kodeistaan karkottamista ihmisistä suurin osa asuu silti eri puolilla Azerbaidžania.
Vuoristo-Karabahista karkotettujen azerien komitean puheenjohtaja Turan Gandžalijev sanoo järjestön tärkeimmän tavoitteen olevan pakolaisuuden lopettaminen.
– Emme halua elää näin loppuelämäämme. Tätä on jatkunut jo lähes 28 vuotta, Gandžalijev sanoo kansainvälisen konferenssikeskuksen kahvilassa.
Bakun yltäkylläisyyden keskellä kontaktilinjan todellisuus tuntuu kaukaiselta.
Gandžalijev muistuttaa armenialaisilla ja azereilla olevan pitkä historia rinnakkainelosta.
– Pääviestimme armenialaiselle yhteisölle on, että haluaisimme jälleen elää niin, mutta kansainvälisesti tunnustettujen Azerbaidžanin rajojen sisällä.
Kello ei silti kulje taaksepäin. Pakolaisten keskuudessa kasvaa jo kolmas sukupolvi.
– Olen syntynyt vuonna 1980. Minun sukupolveni on viimeinen mahdollisuuksien ikkuna, joka voi vielä saada yhteyden armenialaisiin. Me elimme yhdessä ja näimme toisemme naapureina.
Gandžalijev sanoo haluavansa armenialaisten voivan elää paikallaan.
– Heidän on ymmärrettävä, että he eivät voi karkottaa azereita sieltä, mistä me olemme kotoisin.
Neuvostoliiton hajoamissotien raskas perintö
Vuoristo-Karabahin konflikti on yksi Neuvostoliiton raskaista hajoamissodista. Kesto on ollut pitkä ja vaikutukset murheellisia.
Kun Neuvostoliiton valta alkoi 1980-luvun lopulla murentua myös Etelä-Kaukasuksella, Vuoristo-Karabahin armenialaiset vaativat alueensa liittämistä Armeniaan. Ongelma oli, että alue sijaitsi Azerbaidžanin sisällä, vaikka armenialaiset olivat siellä yli 90-prosenttisena enemmistönä. Myöskään maayhteyttä Armeniaan ei ollut.
Azerbaidžan ei sietänyt tilannetta, jonka se koki separatismina. Armenialaiset eivät kuitenkaan perääntyneet.
Vuodesta 1988 alkanut väkivallan kierre puhkesi täysimittaiseksi sodaksi vuonna 1992. Kaksi vuotta riehuneen sodan aikana Armenia miehitti paitsi itse Vuoristo-Karabahin alueen, myös seitsemän maakuntaa sen ympärillä.
Tulitauko ei ole koskaan kunnolla pitänyt, sillä myös 2000-luvun vuosina osapuolet ovat käyneet verisiä kahakoita keskenään.
Pahin yhteenotoista oli niin sanottu neljän päivän sota huhtikuussa 2016. Se vaati ilmeisesti ainakin sadan sotilaan hengen kummallakin puolella.
Konfliktin sovittelun tärkein väline on ollut Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö Etyjin Minskin ryhmä, jota johtavat Venäjä, Yhdysvallat ja Ranska. Suomi on ryhmän jäsen.
Vuoristo-Karabahin tilanteesta on yhteensä neljä YK:n turvallisuusneuvoston päätöstä, joissa vaaditaan Armenian vetäytymistä alueelta.
Vaikka neuvotteluyhteyttä on pidetty hengissä, ei vihanpidolle näy loppua.