Ida Stenros

Kreikkalainen näytelmäkirjailija Sofokles (496–406 eaa.) kirjoitti ainakin 122 näytelmää, joista on säilynyt vain seitsemän tragediaa: Kuningas Oidipus, Oidipus Kolonoksessa, Antigone, Elektra, Trakhiin neidot, Aias sekä Filoktetes.

Tampereen Työväen Teatterissa esitettävä Tiina Puumalaisen sovittama ja ohjaama, Kirsti Simonsuuren suomennokseen perustuva Antigone on todellinen teatteri- ja kulttuuritapaus. Sen osoitti tiistain ensi-ilta. Antigonen varsinaisesta ensiesityksestä on vierähtänytkin jo noin 120 sukupolven verran, kun se vuonna 442 eaa. esitettiin ensimmäisen kerran vastavalmistuneessa, Akropoliin etelärinteelle pystytetyssä Dionysokselle omistetussa puisessa teatterissa. Sofokles osallistui näytelmäkilpailuihin ainakin 30 kertaa. Hän voitti tärkeimmän tragediakilpailun, kaupunki-Dionysian 18 kertaa.

Eikä Sofokleen Antigone petä odotuksia 2 400 vuotta myöhemminkään. Tiina Puumalainen on modernisoinut henkilöt niin, että he eivät kulje valkoisissa kaavuissa vaan jakkumekoissa ja liituraitapuvuissa, noissa nykyajan vallan symboleissa.

Mutta ihme tapahtuu heti alussa, pukeutumisen aikatasot eivät häiritse lainkaan, teksti vie alusta saakka katsojan antiikin aikaan. Alussa on pelkistetty taistelukuvaus kilpien, miekkojen, kypärien ja animaation kautta esitettynä, kypäräpäiset pukumiehet vastakkain, hiljaisuus, tyhjä näyttämö, muuri, jonka takaa naamiokasvoiset päät nousevat yksitellen, kunnes pukumies työntää muurin nurin. Kuningas Kreon (Pentti Helin) astuu voitonvarmana esiin:

”Eteokles, joka kuoli taistellessaan maamme puolesta, haudataan hautakammioon kaikin kunniakkain menoin, jotka kuuluvat kuolleille sankareille. Mutta Polyneikes, hänen veriveljensä ja Oidipuksen jälkeläinen, joka palasi maanpaosta isien ja suvun jumalien luo ja aikoi polttaa kaupungin maan tasalle, juoda sukulaisten verta ja alistaa orjuuteen – tätä miestä, määrään, ei saa kunnioittaa hautajaisin eikä itkuvirsin. Hänet pitää jättää hautaamatta, ruumis koirien ja lintujen ruoaksi, häpeäksi kaikkien silmille! Näin on tahtoni! Minun hallitessani ei roskajoukko saa koskaan suurempaa arvoa kuin oikeamieliset.”

ILMOITUS

Traagisen väittelyn solmut

Siirrytäänkö näytelmässä sittenkään ajassa taaksepäin? Onko ihmisessä lopultakaan juuri mikään muuttunut 2 400 vuodessa? ”Ei mitään liikaa” ja ”Tunne itsesi” lukee Delfoin oraakkelin temppelin seinässä. Näiden lyhyiden lauseiden mukaisesti on ihmisen ollut tunnetusti hyvin vaikea elää, vaikka monenlaista yritystä on aikojen kuluessa esiintynytkin.

Maailman melskeet, vaikkapa presidenttien Erdoğanin ja Trumpin oudot puuhat, herättävät henkiin samat vanhat kysymykset, eikö mitään uutta auringon alla, eikö ihminen muutu koskaan parempaan suuntaan. Miksi historiasta ei opita mitään.

Sofokles korosti näytelmissään kohtuullisuutta ja humaanisuutta. Hän ei kuitenkaan saarnaa, eikä sano viimeistä sanaa. Katsojalle jää ratkaistavaksi kysymykset, joiden edessä näytelmän henkilöt ovat. Kreikkalaisen tragedian tutkijan Oliver Taplinin mukaan Sofokleen tragediat kieltäytyvät sovittamasta yhteen jumalten ja ihmisten maailmoja millään johdonmukaisella, pelastavalla oikeutuksella.

Antigonessa Sofokles kuvaa tilanteen, jossa osapuolet ovat sotkeutuneet traagiseen väittelyyn, jossa vastakkain on vastapuolten täydellinen samanlaisuus, kun todelliset erot ovat kadonneet. Konfliktiin vedetään mukaan myös ne, jotka kuvittelevat olevansa kiistan puolueettomia sivustaseuraajia tai sovittelijoita. Näin Antigonesta (Heidi Kiviharju) tulee uhri, kun Kreon asettaa muodollisen lainkuuliaisuuden henkilökohtaisten periaatteiden ja rakkauden edelle.

Oidipuksen perheen kaaos

Antigone päättää Sofokleen Oidipus-trilogian. Oidipuksen (Janne Kallioniemi) ja hänen vaimonsa Iokasten (Jaana Oravisto) kuoleman jälkeen heidän poikansa Eteokles (Jari Ahola) ja Polyneikes (Samuli Muje) ottavat vallan Thebassa ja heidän tulisi kummankin vuorollaan hallita vuosi. Eteokles on vanhempi ja hän saa kuninkuuden ensin. Mutta kun vuosi on kulunut loppuun, hän kieltäytyy vetäytymästä syrjään Polyneikeen hyväksi, ja tämä lähtee katkeroituneena kuningas Adrastoksen luokse Argokseen.

Adrastos auttaa Polyneiksen kokoamaan suuren sotajoukon, joka seitsemän kenraalin johdolla marssivat Polyneiksen kanssa kohti Theban seitsemää porttia. Verenvuodatus on hirvittävää molemmin puolin, mutta kaupunki ei antaudu. Kun riitelevät veljekset surmaavat lopulta toisensa, valtaistuimelle nousee heidän enonsa, Iokasten veli Kreon. Hän antaa määräyksen, ettei kaatuneille vihollisille saa antaa kunniallista hautausta, ja tämä määräys koskee myös Polyneikesta. Oidipuksen tytär ja Polyneikeen sisar Antigone uhmaa kieltoa ja Kreonin on pakko alistaa hänet rangaistukseen, elävältä hautaamiseen.

Ja tästä kohtaa näytelmä alkaa. Antigone kertoo sisarelleen Ismenelle (Petra Ahola) aikovansa haudata veljensä ruumiin. Sisar kauhistuu ja kieltäytyy auttamasta Antigonea.

Rakkaus rikkauksien tuhlarina

Antigonen kohtalo on täynnä kysymyksiä, joita ihminen on esittänyt olemassaolostaan, kuten kuka minä olen, mikä on vastuuni, keitä minun tulee rakastaa, millä ehdoilla vai täysin ehdoitta?

Antiikin näytelmissä kuoro edusti yleistä mielipidettä, kansaa. Puumalainen on sirotellut kuoro-osuudet eri henkilöiden repliikeiksi, ja tulos on sujuva. Katsomo hiljenee, kun kuningas Kreonin poika ja Antigonen kihlattu Haimon (Jari Ahola) esittää riipaisevan herkästi kuoro-osuuden rakkaudesta:

”Rakkaus, olet voittamaton taistelussa,

rakkaus, olet rikkauksien tuhlari,

rakkaus, lepäät nuoren tytön

pehmeällä poskella

vaellat valtamerten yli

ja maalaispirttien päästä päähän.

Ei ole pelastusta sinusta,

eivät kuolemattomat jumalat,

eivät kuolevaiset, jotka elävät päivä kerrallaan,

voi sinua välttää. Ja se, joka ruokkii sinua

on mielipuoli.”

Ei pidä kilpistyä asenteisiinsa

Oidipuksen jälkeläisiä koskevissa taruissa on tärkeä osa sokealla tietäjällä Teiresialla (Jaana Oravisto). Teiresias näki kerran nuorena miehenä kaksi käärmettä, jotka parittelivat. Kun hän yritti iskeä niitä kepillä kuoliaaksi, hän huomasi ihmeekseen äkkiä muuttuneensa naiseksi. Seitsemän vuotta myöhemmin toistui sama näky ja kun hän toistamiseen yritti iskeä käärmeitä, hän muuttui uudelleen silmänräpäyksessä mieheksi.

Kerran Olympoksella ylijumala Zeuksen ja hänen vaimonsa Heran välillä puhkesi riita siitä, kumpi sukupuoli sai suuremman ilon rakkaudesta. Koska he eivät päässeet yksimielisyyteen, he päättivät pyytää Teiresiasta asiantuntevaksi välitystuomariksi.

Teiresias ilmoitti vähääkään arvelematta jumalalliselle pariskunnalle, että hänen henkilökohtaisen kokemuksensa mukaan sai nainen kymmenen kertaa suuremman ilon rakkaudesta kuin mies. Tämä kävi yksiin Zeuksen mielipiteen kanssa, mutta ei kelvannut Heralle, joka raivostui vastauksesta ja rankaisi Teiresiasta riistämällä tältä silmien näön. Zeus ei uskaltanut antaa Teiresiaalle hänen näköään takaisin, mutta lahjoitti sen sijaan hänelle kyvyn nähdä tulevia tapahtumia ja pidensi hänen elämänsä seitsenkertaiseksi.

Jääräpäistä kuningas Kreonia Teiresias neuvoo: ”Mieti tarkkaan, poikani. Erehdyksiä sattuu ihmisille usein, mutta kun mies on erehtynyt, ei hän ole typerä tai joudu perikatoon epäonnistuttuaan, jos hän etsii parannusta eikä kilpisty asenteisiinsa. Vain jääräpäinen saa syytteen tyhmyydestä.”

Lisää klassikkoja

Arkijärkeä, common senseä, edustaa sanansaattajajana toimiva Theban kuninkaan vartiokaartilainen (Samuli Muje). Kun hän tuo Kreonille viestiä, että kuninkaan kieltoa on uhmattu ja Polyneikes on uhrimenoin haudattu, ei katsomossa naurua puutu, kun traagiset tapahtumat saavat yllättäen koomisen äkkikäänteen:

”Tässä olen vastoin tahtoani, ja myös teidän, sen tiedän. Sillä eihän kukaan pidä huonojen uutisten tuojasta.”

Teppo Järvisen pelkistetty lavastus toimii hyvin. Kreonin ja hänen neuvonantajiensa tanssiva liikehdintä luo näytelmään uhkaavan tunnelman. Heidi Kiviharjun Antigonen surumielisyys on riipaisevaa, samoin Pentti Helinin kuningas Kreonin itsevarma uho nostattaa välillä niskakarvat pystyyn. Lopussa taivas putoaa Kreonin niskaan. Nyt kun TTT:ssa päästiin alkuun antiikin tragedioiden esittämisessä, lienee paikallaan esittää toivomus, että näyttämölle saataisiin pikapuoliin myös Sofokleen muut tragediat. Viime vuonnahan ilmestyi Teokselta ensimmäiset suomennokset Sofokleen näytelmistä Traakhiin neidot, Aias, Filoktetes ja Elektra. Kuningas Oidipus ja Oidipus Kolonnoksessa on suomennettu jo aiemmin.

Tampereen Työväen Teatteri: Sofokles: Antigone – eli mitä Oidipuksen perheelle sitten tapahtui. Esitys perustuu Sofokleen tragediaan Antigone, jonka on suomentanut Kirsti Simonsuuri.
Sovitus ja ohjaus: Tiina Puumalainen, lavastussuunnittelu; Teppo Järvinen, naamioiden ja pukujen suunnittelu; Tiina Puumalainen ja Teppo Järvinen, valot; Sami Rautaneva, äänisuunnittelu ja sävellys; Niklas Vainio, videot; Sami Rautaneva ja Teppo Järvinen, kampaukset ja maskit; Pepina Granholm.
Rooleissa: Heidi Kiviharju, Petra Ahola, Pentti Helin, Kristiina Hakovirta, Jari Ahola, Jaana Oravisto, Samuli Muje.
Ensi-ilta oli 15.10.2019 Eino Salmelaisen näyttämöllä.