SA kuva

Näissä teoksissa ei mässäillä eikä seikkailla. Vakavamielisyys ja tosipohjaisuus ovat säilyttäneet lajityypin elinvoimaisena yli 60 vuotta.

Suomalaiset sotakirjat ovat jo yli 60 vuoden ajan pohjautuneet todellisiin tapahtumiin ja sotilaiden kokemuksiin. Aluksi niitä kirjoittivat entiset rintamamiehet, nykyiset pohjautuvat usein sotapäiväkirjoihin ja muuhun arkistoaineistoon.

Ehkä juuri siksi uusia sotakirjoja ilmestyy edelleen joka vuosi, vaikka entisilläkin kattaisi kaikki talvi- ja jatkosodan taistelut. Harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta ne ovat kautta vuosikymmenten olleet vakavamielisiä kuvauksia sodan kauhuista. Korkeajännityshenkiset seikkailut eivät kuulu asiaan.

Suomalaisilla sotakirjoilla on tehty kunniaa asetoverien ja veteraanien kauhealle kohtalolle, jonka ansiosta vapaus säilyi ja pohjoismaisen yhteiskuntamallin kehittäminen tuli mahdolliseksi.

Kosonen nousee taas kärkeen

Tämänkin syksyn sotakirjoissa ykköseksi nousee Kristian Kosonen, jonka haastattelu ilmestyi Kansan Uutisten uusimmassa numerossa.

Talvi- ja jatkosotaan sijoittuneiden romaanien jälkeen Kosonen vie lukijan kokemaan rivimiesten helvetin alkusyksyllä 1944 Torniossa. Jatkosodan aselepoehtoihin kuului saksalaisten karkottaminen Suomesta. Lapin sota alkoi 28.9. Pudasjärvellä käydyillä taisteluilla. 1.10. suomalaiset tekivät uhkarohkean maihinnousun saksalaisten selustaan Torniossa. Sitä ja noin viikon kestäneitä taisteluita Kosonen kuvaa kolmannessa kirjassaan Isku Tornioon (Bazar).

ILMOITUS

Kososen kirjoissa sodan kauhut tiivistyvät yksittäisiin taisteluihin ja niiden lihamyllyssä jauhautuviin miehiin. Kerronta on raakaa ja realistista. Se käy voimakkaasti tunteisiin. Minkä onnettomuuden joutuivatkaan kokemaan nuo vuoden 1920 paikkeilla ja Lapin sodan tapauksessa vuosia sen jälkeenkin syntyneet maailman mahtimiesten oikkujen takia.

Isku Tornioon kuvaa miesjoukkoa ja sen persoonallisuuksia äärioloissa. Tekee heistä osan lähemmin tutuksi ja sitten pudottaa pois yhdellä laukauksella. Ollaan korpisotureille vieraassa maastossa, maihinnousussa, kaupungissa ja aukeilla paikoilla.

Kososen kirjoissa ei ole sankareita eikä konnia. On vain niitä, jotka kestävät koko ajan vaanivan kuoleman muita paremmin, ja sitten niitä, jotka murtuvat. Myötätunto on kaikkien infernoon joutuneiden puolella.

Kolmannessa kirjassaan Kosonen nousee vielä uudelle tasolle kuvatessaan miesten välistä ystävyyttä totaalisissa poikkeusoloissa. Umpimielisen Mutasen ja hyväluontoisen Parkkalin suhteessa on outoa hellyyttä karskiin suomalaiseen tapaan. Mitään ei sanota, mutta sisimmässä toisen huolenpito aiheuttaa liikahduksia.

Olen kirjoittanut Kososen kahdesta edellisestä kirjasta, että ne ovat parasta mahdollista rauhankasvatusta. Isku Tornioon jatkaa vahvasti samalla linjalla.

”Pärmin pirut” hyökkäävät

Mauri Paasilinnan uusimman teoksen pääosassa on majuri Nikke Pärmin johtama Erillinen Pataljoona 21, jota myös Pärmin piruiksi ja Mustaksi Nuoleksi kutsuttiin. Elokuussa 1941 koottu osasto koostui rintamalle vapaaehtoisina lähteneistä rangaistusvangeista ja poliittisista vangeista, joista muun muassa Yrjö Leino karkasi jo Riihimäellä.

Paasilinnan kirja Mustan Nuolen miehet (Into) seuraa osaston taivallusta jatkosodan hyökkäysvaiheen syksyllä Riihimäeltä lähteneestä höyryjunasta Tsopinan kylän valtaukseen marraskuussa 1941. Etualalle nousee muutama rangaistusvanki, poliittisista vangeista Helsingin ampumaradalla teloitusryhmän eteen desanttina joutuva Isotalo sekä korpraali Savolainen, joka johtaa särmikästä ja äkkiväärää joukkoaan taiten ja maltilla.

Paasilinnan kuvaus on sotakirjojen peruskauraa: vaivalloista rämpimistä Karjalan metsissä, miesten väsymystä ja vitutusta, herroille purnaamista.

Osa poliittisista vangeista loikkasi Neuvostoliiton puolelle heti ensimmäisen tilaisuuden tullen. Runsaaseen lähdeaineistoon perustuvassa romaanissa heidän kohtalonsa on kiinnostavin. Neuvostoliitossa loikkareita epäiltiin vakoilijoiksi. Osaa kidutettiin ja ammuttiin, Isotalon kaltaiset vietiin vakoojakouluun ja lähetettiin sitten desantteina Suomeen.

Paasilinna juoksuttaa Mustan Nuolen miehiä sotatiellä niin, että kerronnallisesti teos jää vaatimattomaksi. Häneltä jää myös kertomatta, että syvälle Karjalaan etenivät vain rangaistusvangit. Epäluotettaviksi osoittautuneet poliittiset sen sijaan sijoitettiin työkomppaniaksi Koverin keskitysleiriin lähelle Aunuksen kaupunkia jo syyskuussa 1941.

Sotahistoriallisesti Mustan Nuolen miehet on erittäin kiinnostava.

Sisseistä kannattaa aina kirjoittaa

Suomalaiset sissit vihollisen selustassa on sotakirjallisuuden perustarina, joka kannattaa aina kertoa. Esa Sirénin uusin kirja Kompakkajoen sissipartio (Gummerus) ei tuo tähän tarinaan mitään uutta, mutta kertoo hyvin, miksi tämä lajityyppi on niin kestävä. Tässäkin kirjassa tiivistyy sodan koko kurjuus rivimiehen näkökulmasta. Sankaruutta on, mutta ei sankarihehkutusta.

Tuotteliaan Sirénin uusimmassa teoksessa partio Heposaari tekee tiedusteluretken Rukajärveltä Kompakkajoen erämaahan. Ontrosenvaaran taistelut riehuvat ja sissien tehtävä on selvittää, mistä venäläiset huoltavat omiaan.

Sissiretken kuvauksessa ei ole mitään, mitä ei olisi ollut kymmenissä vastaavissa kirjoissa tätä ennen. Silti sotilaiden yli-inhimillisistä koettelemuksista lukee nytkin henkeä pidätellen. Tällaisten nuorimmillaan parikymppisten poikien selviytymisestä Suomen säilyminen vapaana oli kiinni. On hyvin perusteltua, että näistä kohtaloista muistutetaan aina uudestaan ja uudestaan.