Juha Drufva

Suomessa arvioidaan syntyvän kymmenen vuoden aikana noin miljoona uutta taideteosta. Voiko taiteen ylituotanto lisätä ympäristöongelmia, ja voisiko taiteen nähdä yhtenä ylikuluttamisen muotona?

Tätä kysyttiin tiistaina 8.10. Tampereella Kulttuuritalo Laikussa, jossa ensi esitettiin mediataiteilija Aimo Hyvärisen (FM) ja englantilaisen äänitaiteilija David Chapmanin (PhD) uusi dokumenttielokuva Arts as Problematic Waste eli Taideteos ongelmana.

Taideteoksia on valtavasti kaikkialla. Kun taiteilija kuolee, hänen ateljeensa on täynnä teoksia. Kun taiteilija luopuu työhuoneestaan, missä säilyttää kaikki jälkeenjääneet teokset? Museot eivät juuri halua kartuttaa enää kokoelmiaan, eikä laatutaiteenkaan myyminen isoissa erissä ole helppoa. Harvinaisuus kun on se tekijä, mikä nostaa taideteoksen hinnan pilviin.

Aimo Hyvärinen kertoi dokumenttielokuvan tekemisen olleen kolmen vuoden mittainen projekti. Kaikkiaan hän haastatteli noin 30 taiteilijaa Suomessa, Saksassa ja Englannissa.

– David Chapmanin kanssa halusimme toteuttaa videoteoksen, joka on helposti lähestyttävässä muodossa. Dokumentillamme haluamme kunnioittaa taiteen kohtaamisen elämystä ja taiteen tekemisen nautintoa. Samalla seurataan taideteosten toisinaan ongelmallista taivallusta. Dokumenttimme koostuu kolmikanavaisesta videoteoksesta sekä dokumenttielokuvasta. AVEK ja TAIKE rahoittivat hankettamme. Maaliskuussa dokumentti esitetään Lontoossa, ja tarkoitus on esittää sitä eri puolilla Eurooppaa erilaisilla festivaaleilla, Hyvärinen kertoo.

Vain vähäinen osa taideteoksista säilyy

ILMOITUS

Kuoleeko taide, jos sitä on liikaa? Kuten filosofi Jean Baudrillard (1929–2007) ennakoi jo 30 vuotta sitten: taide ei kuole, koska taidetta ei ole enää – se kuolee, koska sitä on liikaa.

Taiteilija Helge Riskula toteaa dokumentissa, että taiteilija on ympäristöongelma. Myös digitaalisen taiteen muodot käyvät läpi oman rappeutumisensa, samoin kuin perinteiset visuaaliset ja plastiset taiteet tekevät. Alustoina, verkkopalvelimina, ohjelmistoina ja tallennusvälineinä digiteokset rapautuvat vanhentuneiksi, ja niiden sisältämä taide voi mennä samalla tavalla.

Taiteilija Helinä Hukkataival pyrkii välttämään säilytysongelmia siirtymällä kohti performanssia ja muita ’aineettomia’ ohimeneviä taiteen muotoja.

Riikka Enne ja Sophia Moffa hakevat Lontoosta tyhjentyneitä teollisuustiloja, siirtyen tällä tavalla asumisen, työhuoneen ja gallerian yhdistämiseen. Kuraattori David Waterworth tekee uuden näyttelyn kymmenen vuoden näyttelyiden jämistä.

Taiteilijat tarvitsevat tuloja ammatillisen toiminnan ylläpitämiseksi. Teosten arvoa ei kuitenkaan ylläpidetä antamalla niitä pois tai polttamalla. Taideteosten taloudellinen arvo määräytyy taidemarkkinoiden muuttuvien olosuhteiden perusteella.

Intendentti Tapio Suominen huomauttaa dokumentissa, että taiteen historia on hyvin osittainen. Esimerkiksi hollantilaisesta taiteesta on säilynyt kymmenen prosenttia. Kriitikko Otso Kantokorpi (1957–2018) ehdottaa dokumentissa, että tarvitaan uusia järjestelmiä ja käytäntöjä päättää, kuinka taiteen määrää voidaan hallita.

Voiko taideteoksen pyhyys ja taloudellinen arvo säilyä taiteen ylituotannon kaudella? Entä millä perusteilla taideteoksia pitäisi pelastaa tulevaisuuteen? Uusia museoita rakentamallako? Entäpä miten käy taiteen sosiaalisuuden, jos nettiteknologia muovaa yksilöistä yhä enemmän omaan ajatusmaailmaansa uppoutuneita kellariloukoissaan tietokoneruutuja tuijottavia autisteja, jotka eivät kykene reagoimaan ulkoisiin vaikutteisiin. Silloin solipsismi saa yliotteen, jonka mukaan vain tajuava minä ja sen mielikuvat ovat olemassa tyyliin: en ajattele, olen vain yksin olemassa. Taiteilijasta teoksineen tulee jyrkkärantainen yksinäinen saari, joka on oman taiteensa ainoa yleisö.

Taiteilijan perintö ja perikunta

Art as Problematic Waste -dokumenttielokuvan ensiesityksen jälkeen pidettyyn paneelikeskusteluun osallistuivat dokumentin ohjaaja Aino Hyvärinen, Laura Luostarinen, Siskotuulikki Toijonen, Suvi-Mari Eteläinen ja Juha Merta. Paneelin puheenjohtajana toimi Minna Joenniemi.

Onko taide talouskohde vai tunnelataus? Tampereen taidemuseon intendentti Suvi-Mari Eteläinen kertoi, että Tampereen taidemuseon varastoissa on noin 15 000 taideteosta. Kaikkiaan Tampereen kaupungin taide- ja historiallisilla museoilla on varastoissa 375 000 esinettä. Maailman mittakaavassa taide- ja museoesineitä kokoelmissa on noin 20 miljardia.

– Museoiden tehtävänä on säilyttää taideteoksia. Varastoiminen on kallista, se vaatii valintojen tekemistä, luopumista ja jopa teosten tuhoamista. On muistettava, että myös taidekokoelmien keräilijöiden maku muuttuu iän myötä. Somerolle ollaan perustamassa kodittomien veistosten hoitokotia, Eteläinen totesi.

Laura Luostarinen kertoi, millaista on ollut taiteilijasisarensa Leena Luostarisen (1949–2013) 160 neliön ateljeen tyhjentäminen ja taideteosten säilyttäminen taiteilijan kuoleman jälkeen vuonna 2013.

– Taiteilija itse kykenee harvoin jäsentämään jäämistöään. Perikunnalle jää tehtäväksi arvioida, mitä teoksille ja kaikelle muulle jäljelle jääneelle tilpehöörille tehdään. Varastointi maksaa eikä taiteilijan galleristin kanssa tekemä sopimus ole usein mitenkään edullinen. Teosten myyminen on työlästä ja pitkäjänteistä puuhaa.

Laura Luostarinen toimi Salon taidemuseon intendenttinä. Hänen mukaansa taidemuseoihin mahtuisi vielä myös uusia taidehankintoja.

Taideteoksesta elämykseksi

Kuvataiteilija Juha Merta totesi, että hänen tavoitteensa opettajana on saada nuori sukupolvi rakastumaan taiteeseen.

– Jos kotona ei ole taideteoksia seinillä eikä hyllyssä taidekirjoja, millaisen kulttuuriperimän nuori kotoaan saa? Mennäänkö perheen yhteisillä matkoilla taidemuseoon vai elämyspuistoon? Voisin myös ehdottaa, että taide kuopataan taiteilijan itsensä myötä. Erään tutkimuksen mukaan taiteen arvioinnissa on kolme tärkeintä seikkaa: taiteen pitää kolahtaa, taitelijan tunnettuus sekä taideteoksen arvonnousu.

Kulttuuritoimittaja Siskotuulikki Toijonen totesi, että Suomessa on väistämättä liikaa niin teoksia kuin taiteilijoitakin, ajatellen taiteilijoiden toimeentulomahdollisuuksia. Taiteilijoita on hänen mukaansa koulutettu liikaa suhteessa taiteilijaelämän realiteetteihin. Onneksi koulutuspaikkoja on vähennetty. Hän myös nosti esille teosten hävittämisen pulmallisuuden suhteessa taiteen arvottamiseen. Hän kyseli, mikä taho tai ketkä ovat relevantteja määrittelemään taiteen laatua.

Hyvärinen oli eri meiltä taiteilijoiden ja teosten määrästä. Hänen mukaansa nykyään taideteos on pikemminkin elämys kuin teos.

– Tämä paradigman muutos taiteessa on tosiasia.