Vaikka aihetta on muisteltu ja tutkittukin, tapahtumia ja kohtaloita yhdistävä kokonaisuus on näkemättä ja yhteen vetämättä.
Suomesta ja Atlantin takaa lähdettiin Venäjälle vuosina 1918–1939 monista eri syistä ja eri tavoin. Sisällissodan pakolaiset oli yksi ryhmä, työtä etsimään lähteneet toinen ja Kanadasta ja Amerikasta värvätyt kolmas. Oli myös muuta satunnaista muuttoliikettä sekä Suomen poliittisesta tilanteesta johtuvaa rajanylitystä. Muuttajia oli kymmeniä tuhansia. Määräkään ei ole tarkkaan tiedossa.
Kohtaloiden selvittäminen paljastaisi muitakin asioita. Esimerkiksi joukko kadonneiksi kirjattuja päätyi Venäjälle. Tällaisia on vuoden 1918 pakolaisten joukossa, mutta myös sen jälkeen lähteneissä. Kokonaisselvitys paljastaisi enemmänkin. Se kertoisi kahdesta vierekkäisestä, mutta erilaisesta yhteiskunnasta vähälle huomiolle jääneitä asioita.
Suomessa jyrkät asenteet vasemmistoa kohtaan näkyivät vangitsemisina sekä muilutuksina ja pakolaisuutena. Voi olla, että rajanylitystä on ollut tiedettyä enemmän. Neuvostoliitosta selvitys paljastaisi muun muassa asenteita ja toimia, joilla muuton mukanaan tuomaa uutta väkeä hallinnoitiin. Se voisi paljastaa myös Neuvostoliitossa täysin kadonneiden kohtaloita. Joissakin yhteyksissä on käsitelty vahinkoja, joita Neuvostoliiton oikeudenloukkaukset tekivät kommunistiselle liikkeelle. Tätäkin asiaa on vielä tutkittava, sillä monien suomalaisten vaikuttajien kohtalo on epäselvä.
Nämä asiat liittyvät Stalinin ajan tapahtumien nykytulkintoihin tavalla, joka heijastuu Venäjän suhtautumisessa arkistojensa julkisuuteen. Lähisukulaisista on mahdollista saada tietoja, mutta tutkijoiden ja varsinkin ulkomaalaisten keinot kokonaiskuvien luomiseen ovat rajoitetut. Samaa valittavat jotkut venäläisetkin tutkijat.
Venäjän haluttomuuteen avata enemmän 1930-luvun tapahtumia koskevaa tietoa on ainakin kaksi toisiinsa kietoutuvaa syytä. Ensimmäinen on se, että mitä enemmän asiakirjoja on avattu, sitä enemmän paljastuu ihmisoikeusrikkomuksia. Toinen syy on, että paljastuu myös viranomaisten rikkomuksia oman maansa lakeja vastaan.
Jotkut kokevat nämä seikat Venäjän maineen kannalta niin kielteisiksi, että niistä pitää vaieta. Venäjä on kuitenkin eri asia kuin Neuvostoliitto, eikä ulkomaalaisten kannata tähän keskusteluun osallistua. Asialla ei ole syytä politikoida, emmekä me ole tuomareita. Kovaa tavaraa ovat faktat, eivät asenteet. Jälkimmäisillä kyllä voidaan estää faktojen löytymistä ja saada aikaan niiden väärin ymmärtämistä.
On siis syitä, jotka heikentävät tiedon hankintamahdollisuuksia. Suomen ja Venäjän yhteisen projektin aikaansaaminen ei ole yksinkertainen asia. Kuitenkin historian valkoiset sivut ja kymmenien tuhansien tietämättömyys sukulaistensa kohtaloista ovat tekijöitä, joiden vuoksi tarvitaan myös valtiovaltaa tutkimusta edistämään.
Kirjoittaja on FT ja toimittaja, joka on perehtynyt aiheeseen 1980-luvulta alkaen.