Thalia Ophelia

Ensimmäisen kerran minulla oli ylläni tyttöjen vaatteet vain muutaman tunnin ikäisenä. Serkun vanhat vaaleanpunaiset potkuhousut ja haalarit tuskin minua kummemmin haittasivat, vaikka jotkut vanhemmat sukulaiset asiaa kommentoivatkin. Se kumminkin luultavasti vaikutti siihen, että sisarten kanssa leikityt prinsessaleikit sovittiin pidettäväksi sisätiloissa.

On syytä korostaa, että olen aina ollut sinut sukupuoleni kanssa. En koskaan ole tosissani kokenut olevani tai edes halunnut olla mieluummin tyttö kuin poika. Myös mielenkiinnon kohteeni olivat pienestä asti jopa stereotyyppisen poikamaisia: lelukoristani löytyi supersankareita, kilpa-autoja ja kaikenlaisia hirviöitä. Ja niitä minä sinne myös halusin.

Silti minulle ei koskaan ollut ongelma leikkiä siskojeni kanssa barbeilla – tai vetää päälle prinsessamekkoa. Leikissähän oli tarkoituskin olla joku muu kuin mikä oikeasti on. En nähnyt mitään eroa, esiintyisinkö Lumikkina vai lepakkomiehenä.

Jossain vaiheessa prinsessaleikit kuitenkin jäivät. Mitä isommaksi kasvoin, sitä selvemmäksi minulle tuli, että tällainen ei ollut pojalle sopivaa. En muista kenenkään koskaan erikseen kieltäneen minua leikkimästä, joten luultavasti lopetin sen omasta tahdostani. Asia jäi unholaan moneksi vuodeksi, enkä muista olleeni tästä edes harmissani. Viimeistään koulun alkaessa tuli tärkeämmäksi kokea olevansa kuten kaikki muutkin.

Murrosiässä kuitenkin tapahtui jotain. Kuten useimmat pojat, aloin kiinnittää enemmän huomiota poikien ja tyttöjen eroihin, ja luonnollisesti kaikki tyttöihin liittyvä alkoi tuntua aiempaa mielenkiintoisemmalta. Anatomisten erojen lisäksi huomasin kiinnittäväni huomiota myös heidän vaatteisiinsa. Ajattelin, että on varmaan mukavaa saada aamulla valita, käyttääkö tänään housuja vai hametta. Miksi tyttöjen vaatteissa on aina kivemmat värit kuin poikien? Entä miltähän rintaliivit mahtaisivat tuntua päällä?

Ehkä se oli nuoren pojan seksuaalisen kiinnostuksen ei-seksuaalinen jatke, ehkä se liittyy vain luontaiseen uteliaisuuteeni. Ehkä sisälläni kytkeytyi päälle jotain, joka siellä oli ollut syntymästäni asti. Niin tai näin, pian löysin itseni salaa äitini vaatekaapilta.

ILMOITUS

Kieltämisestä vapautumiseen

Tästä seurasi vuosikymmeniä kestänyt salailun ja itsepetoksen kausi. Asia tuntui niin kielletyltä ja väärältä: eihän nyt kukaan poika halua pukeutua naisten vaatteisiin! Minussa täytyi olla jotain vikaa. Asiaa ei auttanut se, että pohjoissuomalaisella pikkupaikkakunnalla ei juuri erilaisuutta siedetty. Minun oli siis parhaani mukaan vastustettava kiusausta. Välillä se onnistuikin, mutta aina jonkin ajan päästä löysin itseni kokeilemasta kukkakuvioisia pitsiliivejä tai ihailemasta jalkojani silkkisukkahousuissa.

Kuulin sanan transvestiitti ensimmäisen kerran televisiosta tulleesta elokuvasta. Tunne oli ristiriitainen. Toisaalta olin helpottunut saadessani tietää, että en ole yksin ja kaltaisiani on muitakin. Toisaalta olin kauhuissani. ”Transu” oli tuohon aikaan varsin yleinen haukkumasana kotikylälläni ja sitä käytettiin armotta jokaiseen, joka ei sopinut perinteisen pojan muottiin. Siihen riittivät niin pitkiksi kasvaneet hiukset kuin liian räikeän väriset tuulihousutkin. Meikkaamisesta ei meidän kylän poikien keskuudessa puhuttu kuin naureskellen. Silloin päätin ettei minusta koskaan tulisi ”transua”.

Minussa täytyi olla jotain vikaa. Asiaa ei auttanut se, että pohjoissuomalaisella pikkupaikkakunnalla ei juuri erilaisuutta siedetty. Suvaitsevaisuuden käsite on aina ollut mielestäni nurinkurinen, koska se antaa ulkopuolisille vallan määritellä, mikä on suvaittavaa ja mikä ei.

Kymmenen vuotta myöhemmin asuin jo omassa kodissani poissa lapsuuteni maisemista. Olin ollut ”kuivilla” jo monta vuotta ja lukiolaisena salaa marketista ostamani ainoat omat rintaliivitkin menneet aikoja sitten pieneksi. Asia ei enää edes vaivannut minua ja olin ikään kuin hyväksynyt tilanteeni.

Sitten tuli yksi lokakuinen ilta ja erityinen naamiaisjuhla.

Olin tutustunut vuosi takaperin naispuoliseen ystävääni, joka tapasi pukeutua korostetun naisellisesti ja näyttävästi. Eräänä iltana tulin vuolaasti kehuneeksi hänen pukeutumistyyliään ja myöntäneeksi, etten tahtonut saada silmiäni irti hänen kellomekoistaan ja tyllihameistaan. Ystäväni totesi tähän, että minun kannattaisi kokeilla itsekin joskus. Vatsanpohjassani muljahti tuolloin niin, että meinasin pyörtyä.

Muutama viikko myöhemmin astelin ystävieni eteen asussa, jota en koskaan uskonut vetäväni päälleni. Näyttävä oranssi mekko, verkkosukkahousut ja kiharainen peruukki saivat uskomattoman vastaanoton. En koskaan elämässäni ole saanut niin paljon kehuja ulkonäöstäni. Tunsin olevani hetken ajan kuin taivaassa.

Eräänä päivänä juhlien jälkeen katsoin itseäni peilistä. Ei ollut enää naamiaisia, ei sellaisia tulossakaan, mutta mekko näytti edelleen hyvältä päälläni. Tuheerasin hetken kasvojani ystävieni lahjoittamilla meikeillä ja huomasin muuttuvani kuin eri ihmiseksi.

Stressaavan arjen keskellä olin löytänyt tavan paeta huoliani fantasiamaailmaan, jossa sain olla hetken aikaa joku muu. Olin löytänyt prinsessaleikkini uudelleen.

Transvestiitit jäävät paitsioon

Sukupuolten moninaisuuteen kiinnitetään tänä päivänä paljon huomiota. Silti transvestisuus on edelleen tabu. Selitys on luultavasti siinä, että transvestiitit ovat pääasiassa parisuhteessa eläviä heteromiehiä, joilla on yleensä suurin tarve piilottaa tai salata erilaisuutensa. Mutta oma osansa on varmasti myös sillä, että julkiseen keskusteluun ei tunnu mahtuvan kerralla kuin yksi narratiivi sukupuolelliselta ilmaisultaan poikkeavista henkilöistä.

Transsukupuolisuus on nykyisin esillä täysin ymmärrettävistä syistä. Suomen lainsäädäntö laahaa edelleen pahasti jäljessä transsukupuolisten oikeuksien suhteen ja esimerkiksi vaatimus sterilisaatiosta juridista sukupuolta muutettaessa on täysin barbaarinen. Myös ihmisten käsitykset transsukupuolisista ovat vanhanaikaisia ja representaatio siksi valtavan tärkeää. Väärään kehoon syntyneet kohtaavat vihaa ja väkivaltaa aivan liikaa.

All Over Press/EPA/Valerie Kuypers

Silti koen transvestiittien jääneen trans-keskustelussa sijaiskärsijän asemaan. Yllättävän monet eivät enää edes tiedä, mitä transvestiitit ovat. Jotkut jopa vilpittömästi uskovat koko transvestisuuden olevan transfobista propagandaa, jonka tarkoitus on vähätellä transsukupuolisten sukupuolikokemusta.

Minulle on sanottu suoraan, että minun tulisi hyväksyä itseni transsukupuolisena ja että haluni pysyä miehenä on itsepetosta. Samoin minulle on sanottu, että ilmaisemalla itseäni stereotyyppisenä naisena teen hallaa aidosta kehodysforiasta kärsiville sekä ylläpidän ”sortavia patriarkaalisia rakenteita”. Lievempinä esimerkkeinä minulle on esitetty mahdollisuutta, että olisin muunsukupuolinen, ei-binäärinen tai gender fluid -henkilö. Ilmeisesti ajatus on, että kukaan ei voi tietoisesti pukeutua nimenomaan vastakkaisen sukupuolen vaatteisiin. Ei varsinkaan kaiken sorron yläpuolella oleva inha cis-heteromies.

Suvaitsevaisuuden käsite on aina ollut mielestäni nurinkurinen, koska se antaa ulkopuolisille vallan määritellä, mikä on suvaittavaa ja mikä ei. Ihmisen arvo on tällöin riippuvainen siitä, miten paljon tämä herättää sympatiaa. Transsukupuolisuuteen liittyy tragediaa, kun väärään kehoon kahlittu sielu pyrkii pukeutumisen avulla lievittämään kalvavaa sukupuolidysforiaa. Sellaista on ymmärrettävästi paljon mukavampi suvaita kuin sitä, että sukupuoleensa tyytyväinen haluaa ristiinpukeutua saadakseen siitä mielihyvää. Sellainenhan on perverssiä!

Naiseksi pukeutuvia miehiä on ollut läpi historian ja kyseessä on paitsi vanha, myös varsin yleinen ilmiö. Vaikka tarkkoja määriä ei olekaan tiedossa, maltillisempienkin arvioiden mukaan transvestiittimiehiä on transnaisiin nähden vähintään satakertainen määrä. Olemassaolomme tarkoitus ei ole tehdä hallaa kenellekään tai väheksyä kenenkään identiteettiä. Me vain haluamme tehdä sitä, mikä tekee meidät onnellisiksi.

Prinsessaleikeissä ei ole mitään pahaa.

Kirjoittaja on pohjoissuomalainen ristiinpukeutuja. Julkaisemme artikkelin poikkeuksellisesti nimimerkillä.


Hyvä lukija!

Kiitos, että luit jutun. Tämä juttu on kirjoitettu kotiin tilattavaan lehteemme.

Jokainen tilaus vahvistaa toimituksemme resursseja kirjoittaa luotettavia uutisia ja juttuja verkkoon.

Tilaa nyt Kansan Uutiset. Edistät moniäänistä journalismia!

Tarjoushintaan kotiin kannettuna 30 €/3 kk + sähköinen digilehti 3 kuukaudeksi 4,90 €.