Eduskunta hyväksyi 8-tuntiseen työpäivään siirtymisen lopullisesti 14.7.1917. Kyseessä ei ollut hallituksen esitys, vaan lain pohjana oli Edvard Walpas-Hännisen (sd.) ensimmäisenä allekirjoittama ja hänen lisäkseen 21 muun sosiaalidemokraatin huhtikuussa 1917 tekemä eduskuntaesitys.
Eduskunnan kirjasto on koonnut asian käsittelystä kattavan tietopaketin pöytäkirjoineen. Niitä lukemalla selviää, että oikeisto vastusti 102 vuotta sitten siirtymistä 8-tuntiseen työpäivään pääosin samoin argumentein kuin ministeri Sanna Marinin viikonvaihteen visiointia työajan lyhentämisestä edelleen.
Lain toisessa käsittelyssä 3.7.1917 suomalaisen puolueen edustaja A.H. Virkkunen oli sitä mieltä, että ”tällaisen lakiehdotuksen toteuttaminen voi helposti aiheuttaa maan teollisuuden kuihtumisen ja saattaa sen kokonaan alakynteen ulkomaisessa kilpailussa”.
– Että vuorokautisen työajan rajoittaminen 8 tuntiin ilman eroitusta kaikilla teollisuuden aloilla joka tapauksessa jo semmoisenaan tulee tuottamaan maan teollisuudelle suuria kustannuksia, on itsestään selvää. Työpalkkojen summa tietysti sen kautta nousee ja monissa teollisuuslaitoksissa käynee välttämättömäksi kustantaa lisätylle työväelle myöskin lisärakennukset, joiden hankkiminen ei ole mikään vähäinen menoerä.
– Voi kuitenkin ymmärtää, että ne, jotka ovat aloitteentekijöinä tähän lakiin, eivät paljon ajattele teollisuuden harjoittajia ja heidän menestymistänsä. Ovathan ne niitä kapitalisteja, joiden kohtalo ylipäätään käsittääkseni ei ole aivan lähellä näiden aloitteentekijäin sydäntä, Virkkunen soimasi vasemmistoa.
”Vaarallisinta teollisuudelle”
Lain päävastustajiin kuulunut Virkkusen puoluetoveri Kaarle Rantakari halusi huomauttaa, ”että nykyinen polvi meidänkin maassa elää miltei joka alalla tulevien polvien kustannuksella. Aika on siinäkin suhteessa siis aivan epänormaali”.
– Näillä perusteilla on sellainen kuin suuren valiokunnan mietinnössä nyt esiintyvä kaikkia aloja koskeva lakiehdotus mielestäni ehdottomasti hylättävä.
Hän piti kaikkein vaarallisimpana, että laki koskisi myös teollisuutta.
– Mutta teollisuus on ala, jossa kaikki kansat kilpailevat keskenään, ja sillä alalla on ilman tarkkoja esitöitä kaikkein kevytmielisintä ryhtyä säätämään lakia, jota mikään suurempikaan teollisuuskansa ei ole siinä mitassa lainsäädännöllä vielä pannut käytäntöön, kuin nyt ehdotetaan.
Nuorsuomalaisten Otto Thuneberg oli sitä mieltä, että ”niin kauvan kuin näissä meidän kanssa kilpailevissa, suotuisammissa oloissa olevissa teollisuusmaissa ei ole yleistä lakia 8 tunnin työajasta, ei sellaista sovi meilläkään toteuttaa, jollei nyt kerrassaan tahdota antaa kuolemantuomiota meidän teollisuudellemme”.
Maalaisliiton Juho Kokko kertoi ennusteista, joiden mukaan ”suomalainen, ehkäpä suomenmaalainenkin teollisuus tulee kaatumaan tämän uuden 8-tuntisen työpäivälain kautta”.
– Meillä on jo esimerkkejä siitä. Viittaan erääseen sanomalehtiuutiseen, jossa sanotaan, että Venäjällä ruvetaan paperia hommaamaan Ruotsista, koska suomalainen paperi rupeaa käymään liian kalliiksi. Tämä on jo siis alku siitä, miten meidän teollisuutemme tulee käymään.
”Lisää tuotantoa, jopa keksintöjä”
Walpas-Hänninen puolusti ehdotustaan niillä perusteluilla, joilla työajan lyhentämistä nykyäänkin on perusteltu: tuotanto on tehokkaampaa lyhyemmässä ajassa.
– Se ei ole teollisuuden tappamista, päinvastoin se tulisi kehittämään työläisjoukoissa voimia, jotka voisivat erittäin nopeasti suorittaa niitä teollisuustehtäviä, mitä nykyisten nopeiden koneiden yhteydessä tarvitsee suorittaa. Sitäpaitsi se tulisi kehittämään voimia, jotka tulisivat keksimään arvaamattoman määrän parannuksia meidän työoloihimme, semmoisia parannuksia, jotka tulisivat lisäämään tuotantoa, ehkäpä myös tekemään keksintöjä, jotka yhä varmentavat maan teollisuutta. Kaikki seikat puhuvat siis sen puolesta, että semmoisen maan, joka aikoo teollisuutensa saada menemään eteenpäin ja pitää puolensa, täytyy hyväksyä 8-tuntinen työpäivä.
Laki hyväksyttiin lopulta äänin 102–87.