Pian alkavissa työmarkkinaneuvotteluissa on luvassa iso riita edellisen hallituksen kätilöimän kilpailukykysopimuksen lisätunneista. Tämä on nyt kolmas vuosi, kun suurimalla osalla työpaikoista tehdään vuositasolla 24 tunnilla pidennettyä työaikaa ilman lisäkorvausta.
Ei toki kaikilla. Esimerkiksi Rakennusliitto ei suostunut työajan pidennykseen ja joillakin työpaikoilla 24 tunnin työajan lisäys on käytetty koulutukseen tai virkistäytymiseen. SAK:n pääekonomisti Ilkka Kaukoranta arvioi maanantaina työajan pidentyneen noin 80 prosentilla työntekijöistä.
Työmarkkinaosapuolet ajoivat asiassa asemiin maanantaina sen jälkeen, kun Elinkeinoelämän tutkimuslaitos oli julkaissut selvityksensä, jonka mukaan lisätuntien jatkamisen vaikutus olisi 8 000–16 000 työllistä vuoteen 2022 mennessä. Vientialan työantajaliitot vaativat selvityksen julkaisuhetkellä 24 tunnin jatkamista uusissakin sopimuksissa, palkansaajajohtajat sanoutuivat tästä irti laajalla rintamalla.
Valtakunta 24 tunnin varassa?
Elinkeinoelämän vyörytyksestä päätellen 24 tuntia palkatonta työtä on Suomen kohtalonkysymys. Aktiivisesti keskustelussa unohdetaan, että kiky-tuntien lisäksi yritysten kilpailukykyä on tällä vuosikymmenellä parannettu useiden miljardien eurojen tulonsiirroilla yrityksiltä palkansaajien maksettavaksi.
Teollisuusliiton puheenjohtaja Riku Aalto luetteli niistä maanantaina kiky-sopimukseen kuuluvan osan: kikyssä sovitusta on voimassa vielä vuosia muun muassa palkansaajien sosiaaliturvamaksujen korotus. Suomalaiset yritykset hyötyvät tästä vuosina 2017–2019 yhteensä noin 3,5 miljardia euroa. Vuositasolla kyse on yli miljardin euron siirrosta, joka jatkuu edelleen.
Sotu-maksuja alennettu 15 vuotta
Palkansaajien osuutta sosiaaliturvan rahoituksesta on kuitenkin kasvatettu jo kauan tätä ennenkin ja työnantajien puolestaan laskettu viimeksi kuluneet 15 vuotta, THL kertoi keväällä julkaisemassaan sosiaaliturvan menoja ja rahoitusta koskevassa vuosikatsauksessaan.
Sosiaaliturvan menojen suurin rahoittaja ovat työnantajat. Vuonna 2017 heidän osuutensa rahoituksesta oli 32 prosenttia. Vuonna 2013 työnantajien osuus oli 34,6 prosenttia, mikä oli 4,5 prosenttiyksikköä alempi kuin 2003. 15 vuodessa yritysten kilpailukykyä on siis parannettu myös alentamalla niiden maksuosuutta sosiaaliturvan rahoituksesta yhteensä noin seitsemällä prosenttiyksiköllä.
Tämä on kompensoitu lisäämällä valtion, erityisesti kuntien sekä vakuutettujen maksuosuutta. Valtion ja kuntien eli käytännössä veronmaksajien yhteenlaskettu osuus vuonna 2017 oli 48,9 prosenttia ja vakuutettujen suoraan maksama 13,8 prosenttia.
Vuonna 2017 sosiaaliturvan kokonaismenot olivat 69 miljardia euroa, josta työnantajat rahoittivat vajaan kolmanneksen, 22 miljardia. 15 vuodessa työnantajien maksuosuutta on alennettu niin paljon, että euroissa kyseessä oli 4,8 miljardin euron kilpailukykyloikka verrattuna siihen, että maksuosuudet olisivat säilyneet ennallaan.
Eikä tässä ole edes kaikki. Vuoden 2010 alussa työnantajilta veronmaksajille siirrettiin kansaneläkemaksu. Se toi työnantajille miljardin euron helpotuksen, jota valtio rahoitti lisäämällä lainanottoa ja korottamalla energiaveroa.
Vuoden 2014 alussa yhteisöveroa alennettiin 4,5 prosenttiyksiköllä. Se kevensi yritysten maksutaakkaa 900 miljoonaa euroa.
Palkansaajat ovat siis osallistuneet kilpailukykytalkoisiin muutenkin kuin tekemällä talkoita yrityksissä. Vuonna 2016 palkkoihin sovittiin nollakorotukset ja julkisella puolella lomarahoja leikattiin. Työttömyysvakuutus- ja työeläkemaksuja siirrettiin palkansaajille.
Kysyä sopii, eikö mikään riitä. Ja ovatko suomalaiset yritykset todella näin heikoissa kantimissa, että ne eivät seiso jaloillaan edes miljardiluokan tukitoimilla ja tulonsiirroilla?