Hadi Morawej

Marzia Gholami

Marzia Gholami on 27-vuotias afgaaninainen, joka työskenteli vielä muutama vuosi sitten toimittajana ja uutistenlukijana televisiossa. Sen jälkeen hän meni naimisiin ja sai lapsen. Pari vuotta sitten hän erosi puolisostaan, ja paikallisen tavan mukaisesti isän vanhemmat huolehtivat tyttärestä. Marzia on kuitenkin saanut oikeuden tavata lastaan.

Toissa keväänä Marzia sai uuden työpaikan insinööritoimistossa.

Afganistanissa on käyty yhtäjaksoisesti sotaa jo yli 40 vuotta. Siviiliuhreja on kymmeniä tuhansia.

Haluan kirjoittaa muistiin sodan uhrien perheiden surulliset tarinat, jotka kuulin vieraillessani uhrien muistoksi perustetussa museossa. Tarinat kertovat kärsimyksestä, jonka sota on aiheuttanut neljän vuosikymmenen kuluessa. Tarinat, jotka saivat meidät kaikki paikalla olleet itkemään.

Nämä tarinat saivat minut ajattelemaan, että vaikka pidän itseänikin sodan uhrina, kokemani vaikeudet eivät kuitenkaan ole mitään verrattuna siihen suruun ja tuskaan, jonka he – tarinoiden kertojat – ovat käyneet läpi. Suru on läpäissyt heidän sielunsa, suru on vaikuttanut heidän minuuteensa, se on leimannut heidät poltinmerkillä.

Ihmisoikeudet ja demokratia -järjestö oli kutsunut paikalle neljä ihmistä kolmelta sodan eri aikakaudelta. En voi unohtaa heitä, enkä sitä, mitä sota tekee ihmiselle.

Vangitsemisia ja kidutusta

Aziz Ahmad Arefilta oli kuollut 15 perheenjäsentä. Hänen perheensä tuskien taival alkoi vuoden 1978 vallankaappauksesta. Maamme ajautui sisällissotaan, ja Neuvostoliitto alkoi lähettää sotilasapua hallitukselle. Neuvostojoukkojen aikaa kesti kymmenen vuotta helmikuuhun 1989.

Tuona aikana Aziz ja hänen perheensä olivat poliittisesti aktiivisia ja osallistuivat vastarintaan. Aziz vangittiin, ja kolme vuotta hän oli teljettynä pimeään vankityrmään, jonka lattialla oli ihmisten hiuksia ja kynsiä. Verenhaju tunkeutui kaikkialle. Fyysinen ja henkinen kidutus oli systemaattista.

Suru on läpäissyt heidän sielunsa, se on leimannut heidät poltinmerkillä.

Ja kun Aziz Ahmad Aref pakeni Pakistaniin, odotti häntä siellä uusi vangitseminen. Hezb-e-Islami oli radikaali islamistinen järjestö, joka taisteli neuvostojoukkoja vastaan, mutta myös demokratiaa puolustanut Aziz oli heidän näkökulmastaan vihollinen, joka suljettiin vankilaan.

Aziz kertoi, että hän oli monesti halunnut kirjoittaa muistelmansa, mutta kun hän muisti kokemansa kidutuksen, hän ei pystynyt jatkamaan. Hän oli laittanut kynän sivuun ja jatkanut sen sijaan poliittista toimintaa.

Leskiä ja orpoja

Seuraavaksi kertoi tarinansa rauhanjärjestössä työskentelevä Alia Azimi. Hän oli menettänyt isänsä Talebanin aikaan. Alia ja hänen äitinsä ja sisaruksensa pakenivat nälkää ja väkivaltaa ensin Pakistaniin ja sitten Iraniin. Pakolaisina he kokivat syrjintää ja rasismia ja elivät alituisessa pelossa, että heidät karkotetaan maasta. Lopulta he palasivat Afganistaniin, omaan maahansa.

Hadi Morawej

Alia Azimin jälkeen kertoi tarinansa toinenkin nainen, Mahnaz Sadeqi, joka oli menettänyt neljä veljeään ja isänsä vuonna 1979. Eräänä yönä hallituksen sotilaat olivat tulleet heidän kotiinsa ja vanginneet perheen kaikki miehet. Heidän kohtalostaan ei tiedetty mitään, ennen kuin julkaistiin viidentuhannen vangitun nimet. Samalla ilmoitettiin, että vangit oli haudattu elävältä.

Mahnazin oli keskeytettävä kertomuksensa, sillä tapahtuneen muistelu sai hänet itkemään lohduttomasti.

Itsemurhaiskuissa kuolleita

Viimeisenä kertoi tarinansa Hamid Rafee. Hän oli menettänyt sisarensa viime vuonna koulutuskeskukseen tehdyssä itsemurhaiskussa.

Sisar oli opiskellut koulutuskeskuksessa englantia ja valmistautunut yliopisto-opintoihin. Hamid oli itse ilmoittanut sisarensa kurssille.

– Eräänä päivänä eräs sukulaisemme soitti minulle ja kysyi, oliko Rahela mennyt sinä päivänä koulutuskeskukseen. Hän kertoi, että keskukseen oli tehty itsemurhaisku.

– Menin paikalle. En ajatellut, että siskoni voisi olla kuollut, joten etsin haavoittuneiden joukosta, mutta en löytänyt häntä. Lääkäri sanoi, että minun pitäisi etsiä myös ruumiiden joukosta. Minua pelotti, mutta olin ainoa, joka saattoi tunnistaa siskoni, joten minun oli pakko mennä sisään sairaalan ruumishuoneeseen.

Aziz Ahmad Arefilta oli kuollut 15 perheenjäsentä.

– Kun työnsin ensimmäisen valkoisen kankaan syrjään, en ensin pystynyt erottamaan kuoleman kalventamia kasvoja. Mutta katsoin tarkkaan, eikä kuollut ollut minun siskoni.

– Neljästä iltapäivällä kymmeneen illalla olin keskellä käsien, jalkojen, päiden sekamelskaa. Näin hirvittäviä asioita. Muutuin kylmäksi, jotta en itkisi. Olin hiljaa, vaikenin kokonaan. Lopulta olin ollut viidessä tai kuudessa sairaalassa, ja vain yksi sairaala oli jäljellä.

Hamid Rahee kertoi, että myös heidän isänsä oli tullut sairaalaan. Tämä oli mennyt ensin sisään, mutta oli tullut takaisin sanoen, ettei tyttö ollut hänen tyttärensä. Hamid ei voinut kuitenkaan olla varma, ettei silpoutunut ruumis olisi hänen siskonsa.

– Häntä oli mahdoton tunnistaa, sillä puolet hänen kasvoistaan puuttui ja hänen mekkonsa oli palanut. Mutta muistin siskoni pienet kädet, joista olin häntä joskus kiusoitellut. Katsoin hänen käsiään, ne olivat pienet kädet. Koskin niitä, ne olivat kylmät. En silti uskonut, että hän oli siskoni ennen kuin lääkäri toi rannekellon ja kertoi, että se oli hänen kädestään. Katsoin kelloa ja se oli sama kello, jonka olin ostanut hänelle vain viikko aikaisemmin.

– Me otimme hänet mukaamme, ja nyt hänet on haudattu kaikkine toiveineen ja unelmineen, ja myös minun toiveeni hänen tulevaisuudestaan on haudattu samaan hautaan.

Koulutuksen voima

Hamid Rafee kertoi tarinaansa kyyneleet silmissä.

Hän sanoi, että tapahtuneen jälkeen hän halusi lähteä sotaan taistelemaan vihollista vastaan. Mutta sitten hän oli ajatellut, ettei sotiminen ratkaisisi mitään. Hän on koulutettu, ja juuri siinä on ero hänen ja vihollisen välillä. Hän oli muistuttanut itseään, että hänen pitää ajatella myös perhettään.

– Olin itkenyt niin paljon, mutta perheeni takia minun olisi pystyttävä myös hymyilemään.

Hadi Morawej

Hamid kertoi lukeneensa Rahelan muistikirjaa, joka oli täynnä kirjoituksia rauhasta, tasa-arvosta ja rakkaudesta.

– Luin sisareni muistikirjasta: ”Tahdon nostaa Afganistanin lipun kunniaan koulutukseni avulla. Se on ainoa tie, joka voi auttaa maatamme.”

– Rahelan kirjoitusten mukaisesti päätin käyttää hänen hautajaisrahansa kirjaston perustamiseen. Kerroin päätökseni perheelleni ja ystävilleni, ja jotkut heistä auttoivat minua ja antoivat rahaa kirjastoa varten. Nyt meillä on kirjasto, jossa on 7 000 kirjaa, ja 4 000 ihmistä on käyttänyt tätä kirjastoa neljän kuukauden aikana.

– Tämä oli vastaukseni koulutuksen vihollisille, ja toivon, ettei kenenkään tarvitsisi kokea samaa menetyksen tuskaa, jonka minä ja perheeni olemme kokeneet. Toivon, ettei yksikään viaton ihminen enää kuolisi. Toivon pysyvää rauhaa maallemme.

Kun Hamid lopetti, olimme kaikki kyynelissä.

Käännös: Kirsi Mattila

Marzia Gholami

Marzia Gholami on 27-vuotias afgaaninainen, joka työskenteli vielä muutama vuosi sitten toimittajana ja uutistenlukijana televisiossa. Sen jälkeen hän meni naimisiin ja sai lapsen. Pari vuotta sitten hän erosi puolisostaan, ja paikallisen tavan mukaisesti isän vanhemmat huolehtivat tyttärestä. Marzia on kuitenkin saanut oikeuden tavata lastaan.

Toissa keväänä Marzia sai uuden työpaikan insinööritoimistossa.