All Over Press

Juha Siron uudessa romaanissa matkataan läpi Weimarin tasavallan kohti Arabian niemimaata vuonna 2026.

Mitä eroa on Natsi-Saksalla ja Isisillä pelastususkontoina ja tuomiopäivän kultteina? Ovatko rikki pommitetun Berliinin näyt vuodelta 1945 samalla katsaus omaan tulevaisuuteemme, kunhan ilmastonmuutos ehtii tehdä tuhojaan? Entä kulkeeko historia vääjäämättä tuhon ja jälleenrakennuksen sykleissä, vai nähdäänkö vielä lunastuksen ja uuden alun hetkiä?

Runoilijana aloittaneen Juha Siron (s. 1951) toinen jalka on yleensä kiinni arjessa ja kotikaupunkinsa Tampereen kamarassa, toinen taas eurooppalaisessa kulttuurihistoriassa.

Siron kuudes ja paras romaani Yllämme kaartuva taivas lähtee liikkeelle Weimarin tasavallasta, jossa 1920-lukulainen elämänpalvonta törmää hyperinflaatioon.

Jos tällaisen kirjan äärellä ei tajunta räjähdä, lukijan täytyy olla todella paatunut.

Nimettömäksi jäävä poika on klassinen ulkopuolinen ja taiteilijasielu. Hän pyöräilee ja piirtää, saa inspiraatiota Zoologischer Gartenin eksoottisista eläimistä ja valaiden lailla taivaalla lipuvista zeppeliineistä.

Aikuiset intoilevat vegetarismista, naturismista eli uudesta alastonkulttuurista, kuvataiteen ismeistä ja amerikkalaisesta jazzista.

ILMOITUS

Kunnes puheet terveestä kansankokonaisuudesta, rappiotaiteen vastaisesta taistelusta, rotupuhtaudesta, verestä ja kunniasta valtaavat alaa.

Pojan isä, U-Bootin konehuoneen klaustrofobiassa seonnut ensimmäisen maailmansodan veteraani, on kovakourainen ja viinaanmenevä. Paradoksaalisesti hän on myös sodanvastainen järjen ääni. Äiti taas liittyy konformistisesti puolueeseen ja sen alajärjestöihin. Hän usuttaa lapsiaankin ruskeapaitojen nuorisotoimintaan.

Pojan ja hänen mielitiettynsä, valokuvaajaksi Amerikkaan tähtäävän Elken, rakkauden alkutahdit koetaan kirjarovioiden ja palavien synagogien loimussa.

Alituisten tyhjyyden ja minnekään kuulumattomuuden tunteiden riivaama poika tempaistaan taideakatemian piirustusluokalta asepalvelukseen. Tie vie Wehrmachtin propagandaosastolle, ikuistamaan itärintaman voitokasta marssia nitraattifilmikeloille.

Sotatapahtumien myötä vaihtuvat kemikaalitkin. Miehet tarpovat Ukrainan nälän ja kylmyyden keskellä ihmelääke Pervitinin voimalla. Kun poika onnekseen haavoittuu ja pääsee pois myrskynsilmästä, tarjolla on Feldlazarettin morfiinia.

Sitten ollaan siellä, mistä kaikki alkoi. Berliiniläiset nauttivat strykniiniä alkoholin kera ja filharmonikkojen konsertin päätteeksi tarjoiltuja kaliumsyanidikapseleita. Aatteen perikato on liian raskas kantaa, ja kohtalo idästä ja lännestä tulevien miehitysjoukkojen käsissä pelottaa.

Tuhon kuvia filosofisesti

Juha Siron raunioiden, leipäjonojen ja mustan pörssin kauppiaiden Berliini on kuin Roberto Rossellinin neorealismin klassikosta Saksa vuonna nolla (1948).

Richard Wagnerin Valkyyrioiden ratsastukseen ja Jumalten tuhoon viitataan, samoin Raamatun Johanneksen ilmestykseen. Hitleristien ristiretki on polttanut puoli Eurooppaa karrelle, ja jättänyt jälkeensä totaalisen tyhjiön.

Oppiiko ihminen koskaan? Sitä kysellään romaanin toisella, dystooppisella aikatasolla eli vuoden 2026 Arabian niemimaalla.

Toimittaja Aviel on pelannut kovaa peliä saadakseen terroristijohtajan haastattelun, ja sotkeutunut itsekin veritekoon. Ympärillä aavikoituminen etenee, puhdas vesi alkaa olla bensiiniä arvokkaampaa ja käynnissä on Syyrian kaltainen loputon sota.

Like/Merja Tanhua

Tuhon kuvistaan huolimatta Siron romaani on runollista, filosofista proosaa. Se kulkee kirkkain, kuulain lausein.

Niin renttutoimittaja Avielin kuin 1950-luvun Venetsiassa muistojaan pakoilevan pojan kautta pohditaan selviytyjien syyllisyyttä. Samoin sitä, mihin hyvät aikeet johtavat läpeensä raadollisessa ja sattumanvaraisessa maailmassa. Miten häviävän pienestä kaikki voi olla kiinni, niin yksilöiden kuin maailmanhistorian kannalta.

Siro lomittaa vallan patologiaa ja ideologioiden tuhoisuutta elämänuskoon ja rakkauden käänteentekevään voimaan. Mukana on eksistentialismin ja epäilyn sävyttämää, mutta silti aitoa uskonnollista etsintää. Raadollinen romanttisuus tuo mieleen Mika Waltarin historialliset romaanit.

Jos tällaisen kirjan äärellä ei tajunta räjähdä, lukijan täytyy olla todella paatunut.

Juha Siro: Yllämme kaartuva taivas. Like 2019. 322 sivua.