IPS/Priyanka Borpujari

Pohjoisen järjestöt ovat haluttomia korjaamaan epäkohdan.

Kansalaisjärjestöt kautta maailman taistelevat rikkaiden ja köyhien epätasa-arvoa vastaan, mutta sama epätasa-arvo vallitsee pohjoisten teollisuusmaiden kansalaisjärjestöjen ja eteläisten kehittyvien maiden kansalaisjärjestöjen kesken.

Muun muassa YK:n tarjoamien lukujen ja OECD:n valossa epäsuhta rikkaan pohjoisen ja köyhän etelän välillä on räikeä. Maailmanlaajuisesta kansalaisjärjestöjen rahoituksesta vain 2,1 prosenttia menee suoraan etelän järjestöille ja loput kansainvälisille toimijoille, jotka sitten jakavat sitä etelän alihankkijoille mielensä mukaan.

Vuonna 2014 Syyrian paikalliset järjestöt vastasivat 75 prosentista humanitaarisesta avusta Syyrian sodan uhreille, mutta saivat vain 0,3 prosenttia suorasta rahoituksesta tähän tarkoitukseen. Syyrialaiset joutuvat kamppailemaan jo saadakseen katettua peruskustannukset, joita sopimukset kansainvälisten järjestöjen kanssa vaativat.

Palkkaerot pohjoisen ja etelän järjestöjen kesken ovat huikeita.

Rahoituksen vähäisyys näkyy muun muassa siinä, että Syyriassa työssään kuolleista kansalaisjärjestöaktiiveista 90 prosenttia on paikallisia. Heillä ei ole varaa samanlaisiin turvajärjestelyihin kuin kansainvälisillä järjestöillä. Lisäksi paikalliset ihmiset toimivat siellä missä tapahtuu – kansainvälinen porukka pysyttelee enimmäkseen turva-alueilla. Sama ilmiö on havaittavissa muillakin kriisialueilla.

Huikeat palkkaerot

Lähes kaikki etelän kansalaisjärjestöt (99,1 prosenttia) toimivat alihankintaperiaatteella, joten niillä ei käytännössä ole omaa agendaa ja ne joutuvat mukautumaan kansainvälisten järjestöjen eli pohjoisten valtioiden ja yksittäisten hyväntekijöiden vaihteleviin mielihaluihin. Tämä nakertaa niiden itsenäisyyttä ja paikallista uskottavuutta.

ILMOITUS

Myös palkkaerot pohjoisen ja etelän järjestöjen kesken ovat huikeita. Eteläisen kansalaisjärjestön pääjohtajan vuosipalkka on keskimäärin 19 000 euroa, pohjoisessa vastaavassa asemassa olevan johtajan palkka on yli kymmenkertainen. Sama kaava toistuu työntekijätasolla.

Palkkaero johtaa muun muassa siihen, etteivät paikalliset järjestöt pysty rakentamaan organisaatioitaan itsenäisiksi toimijoiksi. Kunnianhimoisimmat ja kenties lahjakkaimmatkin kyllä aloittavat paikallisessa järjestössä, mutta siirtyvät tilaisuuden tullen kansainvälisen organisaation palkkalistoille. Aivovuoto on valtava hidaste kehitykselle.

Pohjoiset selitykset

Epäkohtaan kiinnitettiin huomiota jo parikymmentä vuotta sitten, mutta mikään ei ole muuttunut. Pohjoisten kansalaisjärjestöjen vastaukset vaatimuksiin tilanteen korjaamiseksi voi kiteyttää lauseisiin ”tunnustamme ongelman, mutta asia on monimutkaisempi kuin luulette”.

Täsmällisempiäkin selityksiä toki on. Pohjoisessa uskotaan, että harva etelän järjestö kykenee edes täyttämään anomuskaavakkeet oikein, saati käyttämään rahan tehokkaasti. Pohjoisen järjestöillä ei ole hallinnollista kapasiteettia jakaa pienempiä rahasummia. Tiukat terrorismin ja rahanpesun vastaiset säännöt tekevät suorasta rahan antamisesta vaikeaa. Kotimaasta tulee poliittista painetta rahoittaa oman maan järjestöjä.

Projektisidonnaisuus kahlitsee

Kansainvälisen keskustelun näyttämöt ovat nekin pohjoisen hallinnassa. Useimpien etelän järjestöjen rahoitus on sidottu projekteihin. Niiden on lähes mahdotonta saada ylimääräistä rahaa kansainvälisiin kokouksiin osallistumiseen.

Niinpä perin harvalla etelän järjestöllä on varaa hankkiutua YK:n, Maailman kauppajärjestön tai Maailmanpankin kokouksiin. Esimerkiksi Maailman talousfoorumiin osallistumiseen olisi tarvittu matka- ja majoituskustannuksiin 3 500 euroa. Noin kymmenesosalla etelän kansalaisjärjestöistä olisi ollut varaa siihen.

Globaalia kestävää kehitystä hahmottelevan Agenda 2030:n suunnitteluun osallistui yli 3 000 kansalaisjärjestöä, joista alle 100 oli etelästä.

Englanninkielinen versio