Lehtikuva/Heikki Saukkomaa

Kansainvälisen työjärjestön ILOn sopimus rajaa viikkotyöajan 40 tuntiin.

Joustotyö, etätyö ja epäsäännölliset työajat johtavat helposti vuorokautisen lepoajan rikkomiseen. Kansainvälisen työjärjestön ILOn säännösten mukaan työntekijän pitää saada yhtenäinen 10–12 tunnin lepo 24 tunnin työjakson aikana. Euroopan unionissa vähimmäislevoksi on määrätty 11 tuntia.

Vuorokautinen lepoaika on tarkoitettu työntekijän lepoon, virkistäytymiseen ja sosiaaliseen elämään. Lepoaika tulisi antaa mieluiten niin, että se osuu ilta- ja yöaikaan. Tutkimusten mukaan yölepo turvaa parhaiten työntekijöiden terveyttä.

Suomi on ratifioinut vain osan ILOn työaikaa koskevista sopimuksista. Viranomaiset ja järjestöt ovat vastanneet järjestön raportointipyyntöön, että keskeiset kansainväliset säännökset ovat mukana työaikalaissamme ja työehtosopimuksissamme. ILOn mukaan työaikalaissamme on puutteita, koska laki sallii joustotyössä vuorokausilevon rikkomisen.

Viikkotyöajassa Suomessa isot joustot

Suomen työaikalain mukaan säännöllinen työaika on enintään kahdeksan tuntia vuorokaudessa ja 40 tuntia viikossa. Tähän on useita poikkeuksia.

Viikoittainen säännöllinen työaika voidaan lain mukaan järjestää siten, että keskimääräinen 40 tunnin viikkotyöaika tasaantuu 52 viikon aikana, jos lepoaikoja ei rikota. Sen lisäksi monilla aloilla voidaan sopia joustavasti työajasta, kunhan työaika on enintään 120 tuntia kolmen viikon aikana tai 80 tuntia kahden viikon aikana. Tästäkin voidaan joustaa hieman ylöspäin. Näin voidaan toimia mm. palvelualoilla esimerkiksi vartioinnissa.

ILMOITUS

Työehtosopimuksissa on sovittu tarkemmin ja usein laista poiketen työntekijöiden jaksamisen ja vapaa-ajan turvaamiseksi. Monissa sopimuksissa viikkotyöajaksi on sovittu 37,5 tuntia. Samalla lukuisat työehtosopimukset turvaavat työntekijälle ylityökorvaukset vuorokautisen tai viikoittaisen työajan pidentämisestä.

Varallaoloaika tekee työaikalain mukaan poikkeuksen työ- ja lepoaikaan. Varallaoloa ei lueta mukaan työaikaan. Kuitenkin vähintään puolet varallaolosta pitää korvata joko rahana tai palkallisena vapaa-aikana.

ILOn sopimuksissa mainitaan ainoastaan kuljettajien varallaolosta. Sen mukaan ajoneuvossa tai työpaikalla varallaolo voidaan tulkita työajaksi kunkin maan lakien tai työehtosopimusten mukaisesti.

24 tunnin yhtenäinen lepo

Ensimmäinen työaikaa koskeva säännös hyväksyttiin ILOssa jo vuonna 1919. Kahdeksantuntinen työpäivä ja 48-tuntinen työviikko tulivat voimaan kesäkuussa 1921. Vuonna 1935 sovittiin viikkotyöajaksi 40 tuntia, mutta sopimus astui voimaan vasta 1957. Suomi ratifioi sopimuksen 1989.

Alkuperäisen ja yhä voimassa olevan ILOn säännöksen mukaan viikkolevon tulee olla yhtenäinen ja sen pitää kestää vähintään 24 tuntia. Kuitenkin EU:n säännösten mukaan viikkolepo pitää antaa siten, että työntekijä saa pitää vapaata vähintään yhtenäisen vuorokauden.

ILO on määrittänyt viikkolevosta erikseen joillakin aloilla, mm. kaupan alalla sekä plantaaseilla. Ylipäätään järjestö suosittaa, että viikkolevon pitää olla ainakin on yksi päivä 24 tunnin työviikon aikana ja kaksi päivää 48 tunnin työviikon aikana.

Paljon alakohtaisia leposäädöksiä

Teollisuusaloja koskevassa ILOn sopimuksessa vuodelta 1919 mainitaan, että työnantajan tulee ilmoittaa ilmoitustaululla työajoista, lepotauoista ja vuorotyöstä, mm. kunkin työntekijän työvuorot.

Joillakin aloilla työtä tehdään muiden ihmisten lepopäivien aikana. ILOn sopimuksessa vuodelta 1991 todetaan, että hotellien, ravintoloiden ja vastaavien yritysten palveluksessa olevat saavat korvauksen joko palkallisena vapaa-aikana tai rahassa.

Työpäivän aikana pidettävistä tauoista ILOn sopimuksissa mainitaan mm. kuljettajalle pakollisesta tauosta neljän tunnin ajon jälkeen ja imettäville äideille annettavasta imetystauosta. Päivittäisistä lepotauoista on sovittu erikseen muun muassa merenkulun, toimistotyön ja kaupan aloille.

ILOn kansainvälisen seurannan mukaan kuuden tunnin työpäivän aikana annetaan yleensä yksi tauko ja kahdeksan tunnin työpäivän aikana kaikkiaan kolme taukoa, joista yksi on 0,5–2 tuntia kestävä ruokatauko.

Tauot voidaan antaa paitsi virkistystä ja lepoa varten, myös uskonnollista syistä. Usein lyhyet kahvi- ja teetauot lasketaan työajaksi, mutta pidempi ruokatauko ei kuulu työaikaan, raportissa todetaan. Tosin esimerkiksi Norjassa ruokatauko luetaan työajaksi, jos tauon aikana ei voi poistua työpaikalta.