Lehtikuva/Angelos Tzortzinis

Kommentti: Syriza menetti neljässä vuodessa vain muutaman prosenttiyksikön äänistään, mutta väliin mahtuu kokonainen kreikkalainen draama: hybris ja jumalten viha.

Neljän vuoden hevoskuurien jälkeen ei ole ihme, että Alexis Tsiprasin johtama vasemmistopuolue Syriza hävisi Kreikan vaalit sunnuntaina. Mutta minulle henkilökohtaisesti on ollut jonkinlainen ihme se, miten Suomen sitoutumaton media on suhtautunut Kreikkaan koko sen kriisin ajan.

Muistan elävästi, miten toimittaja toisensa jälkeen kävi kymmenkunta vuotta sitten Ateenassa kertomassa, miten kreikkalaiset ovat eläneet yli varojensa. Monista kommenteista ei ollut pilkka kaukana.

On syytä palauttaa vielä kerran mieleen, mistä Kreikan kriisi pohjimmiltaan syntyi.

Valtaan on palannut talouskriisin aiheuttanut puolue.

Maassa olivat vuosikymmenien ajan vuorotelleet vallassa kaksi korruptoitunutta valtapuoluetta, paikallinen kokoomus eli Uusi demokratia (ND) sekä sosiaalidemokraattinen Pasok. Kumpikaan puolueista ei ollut halukas muuttamaan Kreikan talouden luutuneita rakenteita, jotka perustuvat hyvä veli -verkostoihin. Eikä niillä ollut kykyä tai halua puuttua veronkiertoon, jonka takana on epäluottamus siihen, että kukaan muukaan maksaisi veroja.

Nämä kaksi puoluetta ottivat lainaa lainan päälle, ja iso osa rahoista meni tehottomiin hankkeisiin ja etuuksien jakamiseen omille kannattajille.

ILMOITUS

Suuret eurooppalaiset pankit rahoittivat auliisti ND:n ja Pasokin hallitusten hankkeita.

Johtavat EU-maat katsoivat läpi sormien Kreikan tilastokikkailua, josta niiden on täytynyt olla vähintään jyvällä. Kreikka hyväksyttiin poliittisista syistä eurovyöhykkeeseen, vaikka sen talous ei ollut tämän vaatimalla tolalla.

Pankit pelastettiin

Kun sitten pää tuli vetävän käteen ja Kreikan talouskriisi puhkesi vuonna 2009, suuret tappiot uhkasivat Kreikan lainoittajia.

Jos markkinatalouden olisi annettu toimia, olisivat pankit saaneet niellä tappionsa. Ne olivat kuitenkin riskipitoisia lainoja jakaessaan ilmeisesti luottaneet siihen, että tiukan paikan tullen ne olisivat liian suuria kaatumaan. Ja siinä ne olivatkin oikeassa.

Kreikka-lainat uhkasivat kaataa saksalaisia ja ranskalaisia pankkeja. Tätä pidettiin niiden kotimaissa liian kovana riskinä, ja siksi ryhdyttiin puuhaamaan niin sanottuja Kreikan pelastuspaketteja. Euroopan keskuspankin, Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) ja euroryhmän niin sanottu troikka myönsi Kreikalle kolme hätälainaohjelmaa vuosina 2010, 2012 ja 2015.

Lainaohjelmien tarkoituksena oli vähintään yhtä paljon pankkikriisin välttäminen suurissa EU-maissa kuin Kreikan pelastaminen. Pankkien taloudelliset riskit siirrettiin eurooppalaisille veronmaksajille.

Kreikkalaisille pelastusohjelmat merkitsivät ennennäkemätöntä vyönkiristysohjelmaa, joka monessa suhteessa taannutti maan suorastaan kehitysmaatasolle.

Oli ilmeistä, että kysymys ei ollut pelkästään lainojen takaisinmaksusta, vaan Kreikasta haluttiin tehdä varoittava esimerkki. Siihen se oli riittävän pieni, mutta tarpeeksi suuri EU-maa.

Syrizan täyskäännös

Syriza nousi vuoden 2012 vaaleissa ohi Pasokin toiseksi suurimmaksi puolueeksi. Vain Uusi demokratia oli enää suurempi.

Talvella 2014–2015 alkoi näyttää siltä, että Syriza saattaa voittaa seuraavat vaalit.

Ennen tammikuun 2015 vaaleja suomalainen media oli huolissaan siitä, että EU:n lainaohjelmia vastaan kapinoiva Syriza voisi nousta valtaan. Jostain syystä median mielestä (velkakriisin aiheuttaneen) ND:n olisi pitänyt itseoikeutetusti voittaa vaalit.

Syriza kuitenkin voitti. Puolisen vuotta se pullikoi vastaan, kunnes Tsipras antoi periksi ja alkoi toteuttaa velkaohjelmien ehtoja kuin luokan paras oppilas.

Syrizan vetämä hallitus on tehnyt kaiken, mitä EU on käskenyt sen tehdä. Kuuri on ollut kova, mutta nyt Kreikan budjetti on toiminnallisesti (ilman velanhoitokuluja) ylijäämäinen. Työttömyys on alentunut lähes 30 prosentista alle 20 prosentin.

Raikas tuulahdus

Itse asiassa EU-piireissä Tsipras onkin saanut jo synninpäästön, kuten esimerkiksi Guardianin Brysselin-kirjeenvaihtaja Daniel Boffey maanantaina kirjoitti.

Suomalainen sitoutumaton media sen sijaan pystyi vain vaivoin peittämään iloaan Syrizan tappiosta ja ND:n Kyriakos Mitsotakisin voitosta.

Kun Tsipras lupaili kreikkalaisille parempaa tulevaisuutta, se oli populismia. Kun Mitsotakis lupaa kreikkalaisille veronalennuksia, vaikka maa edelleen on rankan velkataakan alla, se ei ole populismia. Päin vastoin, esimerkiksi eräs suuri Helsingissä ilmestyvä sanomalehti kahteen otteeseen kirjoitti sen olevan ”raikas tuulahdus kreikkalaisille, jotka ovat pinnistelleet vuosia ankaran talouskurin alla”.

Muistakin kommenteista on saanut sen käsityksen, että velkojien vaatiman talouskurin seuraukset ovat nyt yksin Syrizan vika.

Populismia ei ollut se, että Mitsotakis on sanonut Tsiprasin neuvottelemaa sopimusta Pohjois-Makedonian nimestä petturuudeksi. Luultavasti Mitsotakis on mielessään varsin tyytyväinen, ettei tämä 28 vuotta jatkunut naurettava nimikiista tule enää hänen pöydälleen, mutta politiikka on politiikkaa.

Mutta nyt kaikki voi kääntyä hyväksi. Kuten erään suomalaisen yleisradioyhtiön toimittaja maanantaina raportoi Ateenasta, ensimmäisen vuorokauden perusteella näyttää jo hyvältä, kun uusi pääministeri Mitsotakis lupasi kääriä hihansa eikä uusi hallitus edes aio pitää kesälomaa elokuussa.

Sen verran on evoluutiota tapahtunut neljässä vuodessa, ettei Syrizaa enää taideta kutsua äärivasemmistolaiseksi. Se on enää ”laitavasemmistolainen”.

Toivo ja sen hiipuminen

Mutta kyllä Syrizaa ja Tsiprasia voi aivan aiheellisestikin arvostella.

Ennen tammikuun 2015 vaaleja Syriza julkaisi talousohjelman, joka oli epärealistinen ja antoi aivan liian ruusuisen kuvan siitä, miten velkojien otteesta voisi vapautua ja miten nopeasti siitä seuraisi kukoistus. Tässä mielessä syytökset populismista eivät ole vailla pohjaa.

Noissa vaaleissa Syrizan kantava teema oli toivo. Sen luomisessa todella onnistuttiin ja sillä voitettiin vaalit, mutta odotukset nousivat liiankin korkealle. Pudotus oli ikävä.

Tsipras pelasi alkuvuoden 2015 uhkapeliä ja ilmeisesti uskoi, että viime hetkellä EU on se, joka antaa periksi. Ei antanut.

Tästä seurasi kesällä 2015 Tsiprasin pääministerikauden omituisin episodi. Ensin Tsipras hankki kansanäänestyksellä tuen sille, ettei EU:n edessä peräännytä. Ja vain viikkoa myöhemmin hän antoi kaikessa periksi.

Ehkä joskus saamme muistelmista lukea, millä kaikella EU tuon viikon aikana uhkasi. Ilmeisesti Tsiprasille tuli lopulta selväksi, että EU on valmis ennemmin kerta kaikkiaan kaatamaan Kreikan talouden kuin lipsumaan talouskurivaatimuksistaan.

Arvostelua vasemmalta

Keskustelu Syrizan nelivuotisesta hallituskaudesta jatkuu varmasti myös vasemmiston piirissä.

Yhtenä esimerkkinä on Guardianissa maanantaina julkaistu Gianis Varoufakisin DiEM25-liikkeeseen kuuluvan David Adlerin mielipidekirjoitus.

Adlerin mukaan kyse ei ollut vain siitä, että Tsiprasin oli pakko alistua troikan vaatimuksiin, vaan hän teki enemmän pyrkiessään osaksi establishmentia.

Adlerin mukaan Tsipras suojeli vanhoja oligarkkeja ja loi uusia. Hän toteutti brutaaleja leikkauksia. Hän lepytteli ulkomaisia sijoittajia lupauksilla alhaisista veroista ja kultaisista viisumeista.

Adlerin mukaan Tsiprasin ei olisi tarvinnut häätää köyhiä perheitä kodeistaan, ei huutokaupata suuria maa-alueita fossiilisten polttoaineiden yhtiöille, ei sallia pakolaisleirien kurjia oloja, ei myydä aseita Saudi-Arabialle, ei ostaa hävittäjäkoneita Yhdysvalloilta eikä hymyillä Benjamin Netanjahun vierellä.

Adler katsoo, että Syrizan tappiosta voi tehdä kolme päätelmää. Vasemmiston ei pidä jäljitellä oikeistoa ja menettää siten identiteettiään. Vasemmiston ei pidä asettaa kaikkea toivoa yhden johtajan varaan, sillä vain yhteiskunnalliseen liikkeeseen nojautuva puolue voi pysyä uskollisena periaatteilleen. Ja kolmanneksi on säilytettävä kapinamieliala, uskallus haastaa vallitseva tilanne.

Adlerin edustama DiEM25 tosin leimautuu itse vahvasti Varoufakisiin, eikä sen takana ole mitään laajaa yhteiskunnallista liikettä, vaikka se saikin sunnuntain vaaleissa 3,44 prosenttia äänistä.

Syrizan nelivuotisen hallituskauden koettelemusten jälkeen on oikeastaan ihme, että se sai yhä 31,5 prosenttia äänistä. Se on lukema, josta moni eurooppalainen puolue olisi kateellinen.

Tammikuun 2015 vaaleissa Syriza sai 36,3 prosenttia ja syyskuun 2015 vaaleissa 35,5 prosenttia äänistä. Tässä mielessä sunnuntain vaalitulos ei ollut romahdus.