Suomi vastaanotti 430 000 Karjalan evakkoa vuonna 1944. Tapojamme oudoksuttiin, meitä ryssiteltiin, kutsuttiin loisiksi, uskontoamme epäiltiin, eikä puhetyylistämme pidetty. Meitä ei haluttu naapuriin, vaikka olimme Suomen kansalaisia, täällä syntyneet.
Mitä syvemmälle ”isänmaalliselle” Pohjanmaalle joutui, sitä kovemmaksi viha yltyi. Siellä olit armotta ryssä ja punikki. Isäni siunaili usein, että pääsi Hämeeseen, jossa kohtelu oli parempaa.
Nyt 75 vuotta myöhemmin edelleen olemme ennakkoluulojemme vankeja, vaikka karjalaiset jo hyväksytäänkin. Näin evakkojen jälkeläisinä meidän pitää nyt näyttää esimerkkiä ja olla empaattisia nyt muualta tänne vainoa ja sotaa pakenevia ihmisiä kohtaan.
On myös muistettava, että suomalaisia on lähtenyt muualle työn ja parempien elinolojen perään aikoinaan – ja vielä nykyäänkin – emmekä ole joutuneen muissa maissa vainotuiksi.
Suomen on kasvettava monikulttuuriseksi, kansainväliseksi valtioksi. Se on tulevaisuus, jota myös lapsemme haluavat. Maailma ilman rajoja tulee, olemmeko valmiit?
Jorma Talikka
Janakkala