Nykyään olemme fyysisesti olemassa, mutta jäämme vaille toisen ihmisen läheisyyttä, kosketusta ja empatiaa. Voimme keskustella kaikenlaisten ihmisten kanssa internetin välityksellä ympäri maailmaa, mutta samanaikaisesti saatamme olla yksinäisempiä kuin koskaan historian aikana.
Viekö virtuaalimaailmassa eläminen meidät yhä kauemmaksi toisistamme?
Meitä ei ole luotu elämään virtuaalitodellisuudessa ja monenlaisten tekniikkaa sisältävien härpäkkeiden keskellä.
Saatoin vapaasti hypistellä puiden lehtiä ja pysähtyä katsomaan muurahaisen taivallusta.
Miten digitalisaatio ja yleensä kaikki koneiden välityksellä elettävä elämä vaikuttaa tunne-elämäämme? Tutkiiko sitä kukaan? Lapsetkin joutuvat jo pienestä pitäen elämään maailmasssa, jossa heitä vartioivat itkuhälyttimet ja kännykät.
Kun itselläni oli lapsuudessa vaikeaa ja yksinäistä, menin metsään. Vasta nyt aikuisena olen ymmärtänyt, miten suuren lohdun luonto minulle antoi. Siellä ne metsän puut kuuntelivat huoliani ja saatoin vapaasti hypistellä puiden lehtiä ja pysähtyä katsomaan muurahaisen taivallusta. Vanhempani eivät olleet huolissaan siitä, missä olin.
Nyt lapsemme hyväilevät tietokoneiden ja kännyköiden nappuloita ja ovat yksinäisempiä kuin koskaan ennen. Tätäkö me haluamme?
Birgitta Wulf
Salo