Lehtikuva/Martti Kainulainen

Elämme nykyään macbethilaista aikaa, jossa rikkaat kehuvat itseään omistamissaan medioissa. Se, mikä median esityksissä on etualalla, ei kerro mitään siitä, mitä kulissien takana tapahtuu.

Shakespearen neljänsadan vuoden takaista Macbeth -näytelmää pidetään kunnianhimon ja suurten valtatavoitteiden tragediana, jossa maailma vajoaa yöhön. Uni on kaikonnut jättäen jäljelle vain painajaiset. Ne eivät suo unohdusta vaan pelkän rikoksen ajatuksen.

Elämme nykyään macbethilaista aikaa, jossa rikkaat kehuvat itseään omistamissaan medioissa. Se, mikä median esityksissä on etualalla, ei kerro mitään siitä, mitä kulissien takana tapahtuu. Kiusallista huomiota tai pahennusta herättävä skandaalimainen esitystapa antaa aihetta pöyristymiseen peittäen alleen sen, mitä todelle todellisuudessa tapahtuu.

Skandaali on myynninedistämiskeino väsähtäneelle ihmiselle, jolla on tarve kokea jotain vavahduttavaa, jos oma elämä ei tarjoa mieltä ylentävää mielenvirkinettä.

Skandaali ei kuvaile asiaintiloja. Se tuottaa tosiasioita tosiasioista piittaamatta. Sille paljas totuus on yhtä säädytöntä kuin alastomuus julkisella paikalla. Se ei esimerkiksi kysy, kuka luo taloudelliset tuotot eikä varsinkaan sitä, millä perusteilla ja ansioilla nämä tuotot jaetaan.

Macbethilaisessa uusliberalistisessa unelma-maailmassa ei ole salaisia piilopaikkoja, ei rakkautta, ei ystävyyttä, ei intohimoa, vaan pelkkää kilpailua ja seksiä. Ihmisten väliset suhteet ovat täynnä epäselvyyksiä, ristiriitoja ja kaunaa. Macbethilainen kilpailu- ja pelirulettia pyörittää ihmisten karrelle palaneet sielut. Jäljellä oleva puhdas vallanhimo liekehtii, vaikka happi onkin loppunut.

ILMOITUS

Vieläkö löytyy nauramatonta aineistoa?

Aikakautemme pyrkii kauneus- ja nuorennusleikkausten avulla uudistumaan. Kirurgin veitsi tehoaa huonosti kulttuurisiin ja sosiaalisiin ryppyihin, jotka ovat peräisin ihmisten välisten suhteiden vääristymistä. Ne eivät suostu poppakonsteillakaan oikeneman, suoristumaan tai nuortumaan.

Meikkausyrityksistä huolimatta kulttuuri ja ihmisten väliset suhteet ovat aina ikäisensä näköisiä ja oloisia. Suomalaisten naisten keski-ikä on 42 vuotta, miesten 39 vuotta. Alle 15-vuotiaita ja yli 65-vuotiaita on molempia ikäryhmiä noin miljoona.

Olemme keski-ikäinen nelikymppinen kansakunta, vaikka kulttuuritarjonta jokeltelee puheen esiasteella. Tämän vastakohtana tragedia ja nauru nostavat esiin moraaliset kysymykset elämän keskiöön, mikäli niillä on siihen jokin muu julkinen foorumi kuin kaupallinen media.

Ovatko nuorennusleikkaukset, ikiteiniys ja muoti, sekä ikuisen nuoruuden haave saman mitalin eri puolia, vanhuuden pelkoa, jotka ovat dialektisessa vuorovaikutuksessa keskenään kuten taivas ja helvetti, hyvä ja paha, oikea ja väärä, kaunis ja ruma? Nehän toimivat samankaltaisten palkitsemisperiaatteiden mukaisesti?

Onko ikinuori tullut mielestään maailmaan liian aikaisin vai liian myöhään vai juuri oikeaan aikaan, koska haluaa pysäyttää ajan ja kehityksen paikalleen? Mistä tämä viihdetungos on seurausta? Mille sitten nauramme, kun viihteen varastot on naurettu tyhjiin eikä ”nauramatonta” aineistoa ja tapahtumia enää varastosta löydy? Tai kun emme enää yksinkertaisesti jaksa enää enempää nauraa kuin itkeäkään? Kun elämänilon varastot on kulutettu loppuun ja jokainen yrittää näytellä ikinuorta ja suruttomasti bailaavaa lystinpitäjää ja sukkeluuksien laskettelijaa.

Oman asemansa vahvistaminen ja turvaaminen edellyttää vihamielisyyttä muutosta ja elämän uusia askeleita kohtaan. Se on vallan logiikkaa, kangistua kaavoihinsa, jäykistyä univormunsa sisälle. Pohjimmiltaan ikinuoren viha muutosta kohtaan on vanhuksen vihamielisyyttä nuoruutta ja tulevaisuutta kohtaan. Ikinuori ei totea Oscar Wilden tavoin: Pyydän anteeksi, en ollut tunteakaan – olen muuttunut niin paljon.

Kirjailija Paul Léautaud (1872–1955) puolestaan vastasi, kun häneltä eräänä päivänä kysyttiin, mitä te teette?

– Minä huvittelen vanhenemalla. Siinä on puuhaa joka hetkeksi.

Ikinuorekkuuden ongelmana on, että se vaistomaisesti halveksii vanhuutta ja tuntee vihamielisyyttä tulevaa, eli nuoruutta kohtaan. Se näkee omassa tulevaisuudessaan vain vanhuuden ja kuoleman, koska pelkää niitä molempia ja haluaa unohtaa ne hukuttautumalla nuoruuteen. Ikinuori haluaa elää vain tätä hetkeä muistelematta menneisyyttä ja huolehtimatta tulevaisuudesta. Lasten ja nuorten pahoinvointi sekä vanhusten heitteillejättö ovat oireita nuorekkuuden palvonnasta tai jopa sen ylivallasta kulttuurisamme, uutuuksien ja muodikkuuden ihailun aikakaudellamme.

Kristinusko teki parhaansa kansan kukistamiseksi

Kansanelämä katosi kulttuurista Rooman valtakunnan romahtamisen jälkeen kirjoitustaidon kadotessa. Vain benediktiinimunkit luostareissaan yrittivät ylläpitää latinankielistä sivistystä. Sveitsiläisen historioitsijan ja filosofin Jakob Burckhardtin (1818–1897) mukaan 500-800-lukujen kansanelämästä saamme tietää vain, mikäli se sivuaa luostarinmuuria joutuessaan munkkien kanssa kosketukseen.

Kun niin erilaiset tekijät kuin kansan mielikuvitus ja munkkilaitos kohtasivat toisensa luostarin portilla vaihtaakseen keskenään vähäisiä yhteisiä ajatuksiaan ja tunnelmiaan, silloin väistyi historia paikallisen tradition, legendojen ja muun senkaltaisen tieltä. Uhkasi muodostua aika, jolloin maailmanhistoriallinen kokonaisnäkemys oli vähällä katketa.

Kristinusko kielsi ehdottomasti kansanomaisen mielikuvituksen arvon leimaamalla sen pakanalliseksi ja pois kitkettäväksi. Se teki parhaansa kansan kukistamiseksi. Itse asiassa kansa ei vaatinutkaan kirkon miehiltä muuta kuin askeesia ja jatkuvia ihmetekoja. Samaan tapaan kuin kansalaiset kääntyvät nykyään eri viranomaisten ja lääkäreiden puoleen ongelmissaan ja ristiriitatilanteissa. Kirkko mukautui kansan vaatimuksiin magiansa avulla ja käytti niitä samalla maallisten valtapyrkimystensä toteuttamisessa.

Burckhardtin mukaan karolinkien valta-aikana ihmeusko ja askeesi joutuivat taka-alalle, Kaarle Suuren (742–814) aikana niistä tuskin enää puhuttiinkaan. Mutta jo 800–900-luvuilla ne saavuttivat jälleen entisen voimansa, kun karolinkien kulttuuri väistyi sivistymättömän rahvaanomaisuuden tieltä. Ja 900-luvun aatemaailma palasi 500–600 -lukujen kaltaiseksi.

Pörssi on nykyajan luostarilaitos, suljettu ulkopuolisilta, tarkoitettu vain vihkiytyneille, sen salat tunteville. Sillä ei ole mitään kosketusta kansan arkiseen elämään. Se ei ole vastuussa kansalle tekipä mitä tahansa, vaikuttivatpa pörssiratkaisut kansan elämään miten tahansa.

Kristinusko syntyi orjien keskuudessa, se on tehnyt kierroksensa tavoitellessaan globaalin kapitalismin avulla orjatyön palauttamista. Se on palaamassa samaan pisteeseen, mitä vastaan se nousi. Pörssiyhtiöiden muurit kohoavat luostarin muurien tavoin kansan edessä. Ristiretkien jälkeen siirryttiin macbethilaiseen aikakauteen.

Todellisuus oman itsensä kaltaisuutta

Kysymys syntymästä elämän toisena tuntemattomana rajana tuntuu menettävän ihmisten mielissä mielenkiintonsa sitä mukaa kuin ihmiskunta valmistautuu omaan tuhoonsa kiihdyttämällä taloudellista ja sotilaallista kilpailua. Juuri näistä uutisaiheista mediatalot kilpailevat keskenään.

Luonnonlakien mukainen syntymä ja kuolema yritetään häivyttää mainosharson taakse. Samalla hämärtyy elämän ydin ja heitteille jäävät lapset, vanhukset ja sairaat. Jokainen tekee omasta itsestään erikoistapauksen verrattuna toisiin samankaltaisiin yksilöihin.

Todenkaltaisuus alkaa merkitä vain jokaisen oman itsensä kaltaisuutta, samankaltaisuus syrjäyttää erilaisuuden, moninaisuuden, värikkyyden ja persoonallisuuksien rikkauden. Kristinuskon dogmi, yksi ainoa sallittu totuusperiaate tulee voimaan takaoven kautta. Jää huomaamatta, että ikuiset periaatteet joutuvat elämään muuttuvien intressien maailmassa, myönnettiinpä se tai ei.

Rikastumispeli perustuu nuorekkuuteen

Macbethilainen valta- ja rikastumispeli perustuu tehokkuuteen, nuorekkuuteen, pokerinaamaan ja jaksamiseen. Tämän ”kasinoluostarin” muurien ulkopuolella elävä rahvas tekee pätkätöitä, kuluttaa ja katselee mediasta ja urheiluareenoiden katsomoissa pääomapiirien järjestämiä voiton triumfeja ja spektaakkeleita.

Onko suhteemme ulkomaailmaan, luontoon, eläimiin ja muihin ihmisiin häiriintynyt ja vääristynyt? Tämä epäilys muodostaa länsimaisen filosofian peruskysymyksen: Pitääkö jokin meidät erossa asioiden todellisesta luonteesta? Olemmeko ajautuneet lopullisesti erilleen muiden ihmisten todellisista kokemuksista ja tunteista? Jos näin on, niin kuka tai mikä on tämän eristäytymisen, toisistamme erilleen ajautumisen aiheuttanut?

Macbethilaisen valta- ja rikastumispelin perusperiaatteena on persialaisen Zarahustran opin pahan henkilöitymä Ahriman, jonka ainoa pyrkimys on johtaa hyvienkin ihmisten mielet harhaan siksi, kunnes he toimivat väärin.

Ahriman pyrkii vangitsemaan meidät mekaaniseen, lokeroituun ja järjestettyyn koneistoon pyrkimällä hallitsemaan ajatusmalleja. Ahriman istuu maanalaisessa luolassa. Hän arvioi, numeroi, laskee ja hinnoittelee. Ahriman ei Luciferin tavoin houkuttele seksuaalisuuden, viettien ja intohimojen pyörteeseen tai vedä mukaan illuusioiden epätodelliseen maailmaan. Ahriman luo ajatusmalleja, joiden se uskottelee olevan itse todellisuutta.

Ahrimanilaisen uusliberalismin tarjoilemat ratkaisumallit niiden itsensä aiheuttamien ongelmien ratkaisemiseksi ovat pelkkää harhaanjohdettujen harhaanjohtamista. Ahrimanin päämääriä toteuttaa suurpääoman omistama ja ohjailema media, joka pitää esillä pelkkiä sivuasioita tekemällä ne pääasiaksi. Näin se ajaa omia etujaan meiltä piilossa.

Globaalien umpikujien luomispolitiikka

Jos ihminen menettää asemansa elämässä, minkä kautta hän määrittelee itsensä? Medialla on usein näppinsä pelissä aiheuttaessaan henkilön kunnian menettämisen. Mistä media tämän oikeuden itselleen ottaa tai tarkemmin sanottuna median tekijät, joita myös toimittajiksi kutsutaan? Haluavatko he itselleen tai läheisilleen saman kohtalon? Kenen vahtikoiria ja etujen valvojia he todellisuudessa milloinkin ovat, kenen asioilla liikkuvat?

Yhä useammalta maailman kansalaiselta puuttuu sekä rooli, näytelmä ja näyttämö, jossa hän voisi rooliaan esittää? Päivä päivältä hän sopii yhä huonommin nykyaikaan, jossa kaikki näyttelevät ikinuorta.

Uusliberalismi perustuu maailmanlaajuiseen yhä uusien ja massiivisimpien pakkotilanteiden luomiseen, umpikujiin.

Shakespearen Kesäyön unelma -näytelmän Puckin hahmosta on pahuus leikattu kokonaan pois ja vain pahanilkisyys jätetty jäljelle. Puckin pahanilkinen kikkailu aiheuttaa sekasortoa ja synnyttää vahingoniloista naurua.

Kelpo mies Jagon katala suunnitelma Othellon ja Desdemonan tuhoamiseksi on Pirun tekemien kolttosien kaltaista käytännöllisen julmaa pilaa. Tällaisessa yhteiskunnassa naurunalaiseksi tekeminen on moite epäoikeudenmukaisuutta vastaan. Tarkoittiko Descartes jotain tämän tapaista todetessaan, että ilo synnyttää naurua vain silloin, kun siihen sekoittuu jonkun verran ihmettelyä tai vihaa?

Yhteiskuntailveilijät uusina poliitikkotyyppeinä

Vuoden 2011 eduskuntavaalien jytkyn vanavedessä syntyi Suomeenkin uudenlainen poliitikko-tyyppi, yhteiskuntailveilijä, joka muistuttaa Kesäyön unelma-näytelmän Puckia.

Sipilän hallituksen ministerit muuttuivat yhdessä yössä yhteiskuntakiusaajista pelkiksi yhteiskuntailveilijöiksi, kun tuli tilinteon aika sote-ilveilyn laskusta, 200 miljoonasta eurosta. Hallituskautensa alussa rehvakkaita siirtomaaherroja esittäneet SOS-triolaiset kuihtuivat lehtiharava kädessä seisoskeleviksi siirtolapuutarhaisänniksi, kenkälankkikauppiaiksi.

Sipilän hallituksen ministerien sote-areenalla esitetylle yhteiskuntailveilylle kävi kuin Josif Brodskin (1940–1996) runon MCMXCV:n areenalle, jossa klovnit hajottavat sirkusta. Samalla trapetsista kuin vaatehuoneessa ikään, velttona roikkuu illuusionsa menettäneen taikurin smokki. Taikuri vailla illuusiota on kadottanut valtansa, kykynsä vangita mielikuvituksemme. Ilman uskoa illuusioon sirkus on vailla mieltä ja pelkkien ilveilijöiden armoille.

Yhteiskuntailveilijä-poliitikot tuskin tulevat jättämään poliittiseen historiaan kummoistakaan raapaisujälkeä. Korkeintaan pintanaarmuja. Neljä vuotta he yrittivät yhteen ääneen esittää väitteen, jolle ei olisi mahdettu mitään, että mitään ulospääsyä ei ole. Kävi kuin keisarin esittämille uusille vaatteille. Kadun varressa pikku poika huudahti: voimmehan me palata tuloreittiämme takaisin! Yhteiskuntailvehtimistempuista katosi illuusion lumous. Leikkisyys osoittautui porvarillisen naurun ilvehtimiseksi.

Fazerin ja Soinin siniset

Perinteiseen suomalaiseen kulttuuriin kuuluvien HK:n sinisen ja Fazerin sinisen lisäksi Sipilän hallituskaudella Suomi sai myös Soinin siniset. Mutta riittääkö tämä kokonaisen kansakunnan henkisen kasvun eväiksi?

Jouko Turkka kysyy kirjassaan Kärsimys on turhaa (Teos 2017): ”Mutta kuka muu on tehnyt enemmän pahaa Suomen kansalle kuin Karl Fazer? Mitä merkitsevät Sibelius tai kahviloitsija Mannerheim Suomelle verrattuna vuonna 1891 ranskalais-venäläisen konditoriansa avanneeseen Karl Fazeriin?

Mitä on Kekkosen pehmentynyt selkäranka Fazeriin verrattuna! Häneen, joka toi kinuskin Suomeen. Alemmuudentunto, vastenmielinen ulkonäkö, hammassärky ja liikalihavuus, masentuneisuus ja hampaatonta suuta peittelevien vähäväkisten häpeä: tämän kaiken on Fazerin suku Suomen kansakunnalle aiheuttanut. Karl Fazer, todellinen suurmies, suuri pahantekijä…

Niin helppoa on vietellä makealla ihminen tuhoonsa. Toffeemakeisista käärepapereissaan, leivoksista ja kakuista kasvaa himoittu, mieleen pesiytynyt nautinto, kuorrutusherkku joka salpaa hengityksen himosta ja tuoksussa kuiskii synti itse. Mitä ovat Fazerin parhaat? Siniseksi pitäisi hakata jokainen Fazerin jälkeläinen esi-isänsä rikoksista. Mitä ovat Fazerin parhaat teot, teot ihmisen parhaaksi?”

Turkan esittämät kysymykset sopivat myös esitettäväksi jälkikäteen Sipilän hallituksen urotöille. Kolme ässää lupasivat äänestäjille suu sokeria täynnä kaikkea hyvää ja kaunista, mutta toimivat juuri päinvastaisesti. Jäljelle jäi pelkkä poliittisen viisaudenhampaan jomotus.

Seinien pilkkakirjoitukset yleisenä huvina

Epävirallisesta kansanomaisesta puhekielestä puutuu sublimointi, ylevöittäminen sekä kaunistelu ja kauhistelu. Aleksandr Puskinin (1799–1837) mukaan se on kansan intohimojen karkeaa avomielisyyttä ja katukielen vapautta.

Karnevalistinen nauru tasoittaa tosiasian, että ihmisen elämässä on harvoin todellisia ilon aiheita, korkeintaan joitakin tyytyväisyyden kausia, joista saattaa sukeutua hetkeksi suurikin onni.

Brittikirjailija Samuel Butlerin (1835–1902) mukaan nämä onnen kaudet jakautuvat epätasaisesti ihmisen elämän varrelle. Suurimmat ilot ovat alkupuolella ja loppuun jää tuskin mitään. Riittävätkö mitkään nuoruuden ilot korvaamaan raihnaisen vanhuuden vaivoja?

Enää ei kuitenkaan lehdissäkään sanailla häveliäisyyssyistä yhtä railakkaasti, kuten Viipurissa sanailtiin 1600-luvulla ennen sanomalehtiä. Yleisenä huvina oli tekstailla talojen seiniin pilkkakirjoituksia pormestarista, tuomiokirkon urkurista, piispasta ja rikkaista leskistä.

Siellä muun muassa Johan Cröell -niminen mies käytteli julkisesti kaupungin silmäätekevistä sellaisia vähemmän mairittelevia sanoja kuin skälm (kelmi), tjuv (varas), rövare (ryöväri), ljugare (valehtelija), märrevittunpoika (vanhan kaakin vitun poika, huoranpenikka) svarte djävul (musta paholainen), bedragare (petturi) ja svin (sika).

Uutiskynnyksen ylittäminen ei vielä merkitse, että teolla olisi pysyvämpää merkitystä. Nykyisten yhteiskuntailveilijöiden temppujen vaikutus jää nähtävästi lyhytaikaiseksi, koska ne eivät ehdi viiltää syviä viiltoja vaan ovat ainoastaan pintaraapaisuja epäolennaisuuksista. Ne eivät jätä arpiakaan yhteiskuntakudokseen. Yhteiskuntailveilijät yltävät korkeintaan hetkelliseen yhteiskuntakiusaamiseen tekemällä pintaraapaisuja ja naarmuja.

Median päivittäisoikeudenkäyntien antamat moraaliset iskut ja tuomiot eivät nekään ole välttämättä päteviä tulevan historiankirjoituksen silmissä ja arvioinneissa.

Lähteitä:

-Sari Kivistö& H.K. Riikonen: Satiiri Suomessa, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2012.

-Jakob Burckhardt: Maailmanhistorian näköaloja, suom. Eino E. Suolahti, Otava 1951.

-Jouko Turkka: Kärsimys on turhaa, Teos 2017.

-Jussi Ojajärvi, Erkki Sevänen, Liisa Steinby: Kirjallisuus nykykapitalismissa – Suomalaisen kirjallisuuden ja kulttuurin näkökulma, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2018.

-Samuel Butler: Erehwon, suom. Sirpa Meriläinen, Terra Cognita 2000.

-Riku Juti: Lyhyt metafysiikan historia, Gaudeamus 2019.

Tässä juttusarjassa tarkastellaan filosofien, yhteiskuntatieteilijöiden ja kirjailijoiden näkemyksiä journalismista ja tiedonvälityksestä.