Lehtikuva/Adrian Dennis

Bulgarialaissyntyinen saksaksi kirjoittanut brittiläis-sveitsiläinen kirjailija Elias Canetti (1905–1994) nimitti sanomalehteä nykyajan mestauslavaksi.

Sanomalehti lyhensi kävelymatkaa tapahtumapaikalle. Enää ei tarvinnut lähteä entisen herrasväen tapaan juhliin nähdäkseen seurapiiriskandaalin paikan päällä. Sanomalehden lukija pääsi tapauksesta jyvälle paremmin kuin ennen vanhaan, jolloin piti talsia pitkiä matkoja ja seisoa tuntikaupalla eikä välttämättä nähnyt lopulta mitään.

Bulgarialaissyntyinen saksaksi kirjoittanut brittiläis-sveitsiläinen kirjailija Elias Canetti (1905–1994) nimitti sanomalehteä nykyajan mestauslavaksi. Sen avulla itse kukin voi osallistua julkisiin teilauksiin. Lukija voi istua rauhassa tykönään ja valita sadoista yksityiskohdista ne, jotka häntä erityisesti kiihottavat ja kerrata tapahtumien kulkua loputtomasti.

Lukija pysyy ajan tasalla liikahtamatta paikaltaan. Joka päivä ilmestyy uusi lehti. Suosiotaan voi osoittaa sitten kun kaikki on ohi, eikä minkäänlainen myötäsyyllisyys tai myötähäpeä sumenna nautintoa, koska itse ei ole vastuussa mistään; ei tuomiosta, ei silminnäkijyydestä, ei kertomuksesta eikä lehdestä, joka kertomuksen julkaisi.

Vuonna 1960 ilmestyneessä teoksessaan Joukko ja valta Canetti jakaa joukot viiden hallitsevan tunnetilan mukaisesti. Niitä ovat raivo-, pako-, kielto-, kääntymys- ja juhlajoukko.

Media joukkoilmiönä vaikuttaa joukkojen tunnetiloihin. Joukot ovat suuria, mutta niiden ohella on pieniä ihmisryhmiä eli joukkueita, kuten metsästys-, sota-, suru- ja kasvujoukkue. Esimerkiksi uskonnot syntyvät joukkuetyyppien muuttuessa toisikseen.

ILMOITUS

Joukkue haluaa pysyä koossa ja koettaa säilyttää kollektiivisen mielialan siirtämällä sitä tilanteen mukaan erilliseen astiaan. Kristinuskoa Canetti pitää suru-uskontona ja islamia sotauskontona. Vapaa markkinatalous on kasvu-uskontoa.

Uskonnollinen joukkue messiaanisena ryhmänä voi pysyä koossa, jos se onnistuu lykkäämään tavoitteensa tuonpuoleiseen. Paradoksaalisesti tavoitteen saavuttaminen johtaisi joukon hajoamiseen.

Canettin mukaan joukko haluaa kasvaa jatkuvasti, siinä vallitsee samanvertaisuus, se rakastaa tiiviyttä ja joukolla on oltava suunta. Joukkoon kuuluva yksilö on koko ajan kahden vaiheilla. Haluaako hän käskeä vai totella? Tottelemisesta palkitaan, mutta toisaalta yksilö haluaa olla vapaa ja määrätä itse olemisestaan ja tekemisestään. Hänelle jää käskystä ”vapautumisekseen” kolme vaihtoehtoa: joukkoon sulautuminen, psykoosi tai toisten käskeminen.

Viihde kivettynyttä kulttuuria

Aldous Huxleyn (1898–1963) katsannossa ”uskonnon toinen maailma” ja ”viihteen ja huvituksen maailma” muistuttavat toisiaan siinä, että kumpikin on ”irti tästä maailmasta.”

Yhä useammat yhteiskunnan jäsenet viettävät suurimman osan aikaansa ”irti maasta” urheilun ja sentimentaalisten vuodatusten, mytologian ja metafyysisten kuvitelmien maailmoissa, jolloin järkevät tulevaisuuden suunnitelmat katoavat.

Heidän on entistä vaikeampaa vastustaa niiden henkilöiden väärinkäytöksiä, jotka haluavat hallita ja riistää yhteiskunnassa. Toistosta, salaamisesta ja rationalisoinnista tulee vallankäytön pyhä kolminaisuus.

Toisaalta Canetti huomauttaa, että ylemmyys arvoasteikossa ei korvaa sosiaalisen liikkumisvapauden menetystä. Ihminen kangistuu ja synkistyy sosiaalisten etäisyyksien keskellä. Siksi rikkaat säännöllisin väliajoin kiinnostuvat köyhien elämästä.

Tämän päivän viihde tarjotaan 1700-luvulta peräisin olevien muottien mukaisesti. Viihde on jatkanut keinotekoisesti kivettynyttä klassista porvarillista kulttuuria jähmettämällä sen muodon viihteen avulla suurten massojen pitämiseksi hyvällä tuulella.

Porvariston 1800-luvun ”oudot tavat” on saatu ujutettua työväenluokan ihanteiksi viihteen keinoin. Samalla työläiset on saatu ajattelemaan rikkaiden arvojen mukaisesti.

Köyhä muistuttaa mitä rikkaus on

Kenties toinen ei olekaan köyhä siksi, että toinen on rikas. Köyhä saattaa olla vain rikkauteen läheisesti liittyvä kuva siitä, mitä rikas ei ole. Köyhä vain muistuttaa siitä, mitä rikkaus on.

Rikas tarvitsee palvelijan, koska rikas pelkää arkielämää.

Rikas on erilaisia arkisia naamioita ja pukuja vaihteleva totinen veijari. Hän ei uskalla leikitellä elämällä eikä osaa suhtautua siihen syvällisen vakavastikaan. Arkielämä on hänelle olemassaolon alhaisin alue, josta hän haluaa pysytellä erossa ja johon hän ei halua henkisesti sitoutua. Hän haluaa ostaa itsensä ulos arjesta palkkaamalla palvelijan.

Kuitenkin rikas saattaa eksyä arkielämän salaisiin sokkeloihin ja joutuu turvautumaan palvelijan apuun. Itse asiassa palvelija on rikkaan yksityiselämän pääasiallinen todistaja.

Päättymätön nykyhetki

Media on halkaissut elämän katastrofiuutisiin ja mainoksiin. Kuolema on poistettu mainoksista. Kuolema esiintyy pääosissa vain mainoskatkojen väliajoilla.

Katarhsis, puhdistautuminen, toteutuu mainoksissa, jotka lupaavat toteuttaa sen tuotteen ostamistapahtuman jälkeen. Uutisissa kärsivät viattomat, jotka on uhrattu kuluttamisen vapauden nimissä. Arkielämä rimpuilee näiden kahden maailman välissä, mutta sen lähettämät hätäviestit eivät ulotu henkilökohtaisia tekstiviestejä kauemmaksi.

Samuel Beckett (1906–1989) katsoi, että moderni elämä virtaa jatkuvassa, päättymättömässä nykyhetkessä, uutuudessa. Huominen ei koskaan koita, menneisyys ja tulevaisuus sulautuvat nykyhetken sulaa laavaa muistuttavaan virtaan.

Matti Wuori (1945–2005) huomautti, että mikäli syntymä ja kuolema trivialisoituvat ja ne tehdään mitäänsanomattoman tyhjänpäiväisiksi, ei niiden väliin jäävällä elämälläkään voi olla syvällistä merkitystä.

Krotonissa 2 500 vuotta sitten vaikuttanut lääkäri Alkimaion teki tiettävästi ensimmäisenä ruumiinavauksia. Hän totesi: ”Ihmisten täytyy kuolla sen vuoksi, että he eivät ole oppineet eivätkä pysty liittämään loppua jälleen alkuun.”

Pentti Saarikoski runoili: ”Ihminen tuhoutuu, koska hän ei ymmärrä yhteyttä alun ja lopun välillä.”

Tilapäiset antimet

Sosiologi Max Weberin (1864–1920) mukaan kulttuuri-ihminen suuntautuu jatkuvasti rikastuttamaan sivistystään ja lisäämään kokemuksiaan ja elämyksiään ajatuksilla, tiedoilla ja ongelmilla. Hän saattaa ”väsyä elämään”, mutta ei saa siitä koskaan kyllikseen. Hän pälyilee lakkaamatta ympärilleen, ettei mikään uusi jäisi häneltä huomaamatta eikä yksikään elämys kokematta.

Kulttuuri-ihminen sieppaa henkisen elämän yhä uusista antimista vain mitättömän pienen osan, joka sekin on aina jotain tilapäistä, ei lopullista, ja siksi hän ei koe kuolemaa mielekkääksi.

Ja koska kuolema on mieletön, on myös koko sivistynyt elämä mieletön, sillä sehän juuri omalla mielettömällä ”edistyksellisyydellään,” jatkuvalla uutuuksien tavoittelullaan leimaa kuoleman, elämän päättymisen, tapahtumisen loppumisen mielettömäksi.

Vaatimus saada koko ajan lisää tarkoittaa, että juuri tämä hetki on vajavainen, puutteellinen, jossa kaikkea on liian vähän, täytyy saada enemmän, jotta olisi kylliksi. Ja tämä on Weberin mukaan Tolstoin taiteen perussävynä hänen kaikissa myöhäiskauden romaaneissaan.

Suhtautumistapojen muutos kuolemaan, seksuaalisuuteen ja luontoon ovat välttämättömiä ihmiskunnan selviytymiseksi edes jatkoajalle. Mutta koska kuolema on lopullisessa ehdottomuudessaan tilapäisyydessä elävän modernin ihmisen näkökulmasta mieletön, kuolema on suljettava elämästä ja kokemusmaailmasta pois.

Jatkuva valmius seksiaktiin

Wienin yliopiston filosofian professori Allan Janikin (s.1941) mukaan viime vuosisataa leimasi seksuaalinen vallankumous. Kuolema koki mediajulkisuudessa 1900-luvulla päinvastaisen kohtalon kuin seksi. Urheilu, seksi ja viihde supertähtineen nousivat julkisuuden keskiöön ja suuren yleisön liehakoinnin kohteeksi.

Tämän myötä jälkimodernin kulttuurin perussymboleiksi tulivat vahanukkemaiset robotti-ihmiset ja juoruilu. Vahanukke kimmoisine kasvoineen toimii ikuisen nuoruuden ja kauneuden viestintuojana. Robotti tuottaa uupumatta uusia elämyksiä ja tekee työt puolestamme luovuttaen yhä lisää vapaa-aikaa faustiseen kuluttamiseen. Julkkisjuoruilu korvaa uskonnon ja muun hengenelämän tarpeet.

Ongelmaksi jää se, että jokaisen on näytettävä vahakabinetissa kuolemattomalta ja nuorekkaalta. Hänen on oltava myös seksuaalisesti haluttava, ja aina valmis sukupuoliseen aktiin. Kyvyttömyyttä, impotenssia ei hyväksytä kuin komedioissa ja tv-hupailuissa. Seksi täyttää kulttuurin. Elämä soljuu eteenpäin ilotalon kulisseja avaimenreiästä tirkistellen iloa ja seksiä vailla.

Janikin mukaan kuoleman kieltäminen on kaikkein dramaattisin esimerkki 1900-luvun taipumuksesta tukahduttaa ihmisen luonnonhistoriassa perustavassa asemassa olevia tosiasioita, kuten paradoksi, ristiriita ja tragedia.

Paradoksi tarkoittaa ristiriitaista, näennäisesti mahdotonta ja järjenvastaista väitettä tai toteamusta tyyliin: Sota on rauhaa! Maksimaalista voittoa tavoittelevat yritysjohtajat yrittävät julkisuudessa samaan aikaan kiistää ne menettelytavat, joita he henkeen ja vereen puolustavat ja pitävät ainoina mahdollisina ratkaisumalleina. ”Ei missään tapauksessa”, tarkoittaa heidän logiikkansa todellisuudessa: ”Juuri näin, ja ainoastaan näin.” Paradoksin avulla vastuu siirretään kuulijalle ja kysyjälle.

Uutuus kansalaisoikeutena

Vuonna 1917 pitämässään luennossa Max Weber kertasi Leo Tolstoin (1828–1910) näkemyksiä modernin kulttuurin sudenkuopista.

Weber kysyi, onko länsimaisen kulttuurin piirissä vuosituhansien ajan jatkuneessa taian menettämisen kehityskulussa ja siinä ”edistyksessä”, johon tiede kuuluu osana ja käyttövoimana, ollut mitään mieltä, joka ulottuisi puhtaasti käytännöllisten ja teknisten seikkojen ohi?

Weberin mukaan periaatteellisimmillaan tämä kysymys esiintyy Leo Tolstoin teoksissa, joiden keskeisin ongelma on kysymys siitä, onko kuolema mielekäs ilmiö vai ei? Ja hänen vastauksensa on: kulttuuri-ihmiselle – ei.

Tämä selittyy Weberin mielestä sillä, että sivistyneen, ”edistykseen”, toisin sanoen päättymättömyyteen suuntautuneen ihmisen elämällä ei sen oman jatkuvan läsnäolon kannalta katsottuna saa olla loppua.

Edistystä seuraa aina uusi edistys eikä kukaan ole kuollessaan päättymättömyyden huipulla, koska huomenna kaikki on taas toisin, on keksitty sellaista, josta tänään ei vielä osata edes haaveilla. Jokaisen täytyy saada kokea aina uusi ja uusi uutuuden viehätys.

Uutuuden kokemisesta on tullut ikään kuin demokraattinen kansalaisoikeus tai pikemminkin oikeus hillittömään kuluttamiseen, mikä on korvannut oikeuden työhön.

On muodikasta pukeutua hämäkinseittimäisen ohueen kankaaseen, kuin kudottuun ilmaan, tuntea olonsa kevyeksi, ja olla huolta ja syyllisyyttä vailla kevyin mielin ja -miettein. Elää yksilöllisessä vapaudessa edes aavistelematta, että elämällä ja maailmalla on myös raskas, painava puolensa, joka voi koska ja milloin tahansa murskata hennon yksilön alleen.

Tieteen henkinen umpikuja

Koska kuolema on mieletön, myös muokkaamaton villi luonto on mieletön. Luonto saa kuoleman tavoin väistyä modernin nautintoja tavoittelevan ihmisen tieltä.

Mitä tästä tällaisesta menosta pitäisi ajatella? kysyy Max Weber. Onko ”edistyksessä” sinänsä tunnistettavissa olevaa, teknisten seikkojen ohi ulottuvaa mieltä, jonka ansiosta tieteen palvelemisesta tulisi mielekäs ammatti?

Weber ottaa esimerkikseen Platonin Valtion seitsemännen kirjan alussa kerrotun luolavertauksen: kahlittujen luolaihmisten kasvojen edessä on kallioseinä, heidän takanaan valonlähde, jota he eivät voi nähdä. Siksi he voivat tarkastella seinään heijastuvia varjokuvia ja yrittää päästä selville siitä, mihin ne liittyvät.

Weberin mukaan nuoret tuntuvat nykyisin ajattelevan pikemminkin päinvastoin: siinä mikä Platonille merkitsi luolan seinien varjoleikkiä, sykkii oikea sähköinen todellisuus.

Weberin mielestä Tolstoi antoi viitteitä modernin tieteen henkiseen umpikujaan sanoessaan: ”Tiede on mieletöntä koska sillä ei ole annettavanaan vastausta ainoaan meille tärkeään kysymykseen ´mitä meidän on tehtävä, miten meidän on elettävä´”?

Missä kulkee tie todelliseen olemukseen, tie todelliseen taiteeseen, tie todelliseen luontoon, tie todellisen Jumalan luo? Nämä kysymykset tieteessä ja taiteessa ovat Weberin mukaan rauenneet modernin edistysihanteen edessä. Moderni ihminen on jäänyt vastauksia vaille. Tuon tyhjyyden täyttämiseksi hänelle tehtaillaan elämyksiä ja onnen tunteita.

Luolan varjojen leikkiä

Ranskalainen filosofi Gabriel Marcel (1889–1973) puhui 60 vuotta sitten ihmisten periaatteellisesta epävarmuudesta, jonka yhteiskunnassa vallalla oleva arvojenriisto aiheuttaa:

”Siitä hetkestä lähtien, jolloin Jumalaa ei enää käsitetä hallitsevaksi ja valistavaksi, kaikkialla läsnäolevaksi voimaksi, ei ihmisen ilmeisesti enää ole mahdollista määritellä itseään ”Jumalan kuvaksi.”

Toisin sanoen: kun absoluuttinen mitta, jonka mukaan hän ajatteli itseään, nyt puuttuu, hänestä tulee mitä suurimmassa määrin ongelmallinen itselleen. Tämä merkitsee, että hänen itsearviointinsa horjuu auttamattomasti kahden äärimmäisyyden, julkeutta hipovan itsensä ihailun ja yhtä rajattoman halveksunnan välillä.

Kun luja usko tieteen ja tekniikan edistykseen horjuu, alkaa kulttuurin hajoamisprosessi ihmisten sisältä päin. Ulkoisesti kulttuuri voi näyttää menestyksen merkkejä, todistella eheyttään, mutta todellisuudessa se on juuri luolan seinän varjojen leikkiä, illuusiota.

Yksilö on taipuvainen näkemään itsensä ja myös toiset yksinkertaisena funktiokimppuna, joilla on selkeä tehtävä ja tarkoitus. Nykyään se ilmaistaan käsitteillä hyöty, tavoite ja saavutus.

Tämä näkemys yhteiskunnallisen toiminnan ja elämän tarkoituksen korkeimpana ihanteena rajoittaa vapaana ja riippumattomana suoritettua toimintaa. Ympäristö tarjoaa kaikista vapaus- ja menestyslupauksistaan huolimatta yhä epäedullisempia elin- ja toimintaympäristöjä.

Nykyajan pääoman oikkujen perässä liikkuva ”paimentolainen” joutuu ilman vuodenaikojen tarjoamia ennusmerkkejä siirtymään paikasta toiseen sinne, missä milloinkin pääoma päättää laiduntaa, mistä se löytää viheriäisimpien niittyjen sijaan viheliäisimmät niityt.

Mutta sinne se ei vie paimentolaista lepäämään vilvoittavien vetten tykö vaan vaatii tekemään huipputulosta. Oma kotikaan ei ole enää pääomalle kullan kallis. Juha Siltalan sanoin: ”On alettu puhua omistusasunnoista laiskana pääomana, joka vähentää palkkatyöläisten työ- ja liikkuvuushaluja.”

Ohjelmoitu suorittaja

Ilman aitoa vapauden ja riippumattomuuden tunnetta ulkoisesti aktiivinenkin toiminta muuttuu passiiviseksi vastaanottamiseksi, muiden toiminnan seuraamiseksi ja arvioimiseksi, eräänlaiseksi tirkisteleväksi voyerismiksi ilman omaa osallistumista.

Kun ihmiset eivät antaudu toimintaan ja kehitä kykyjään, myöskään aito vapaus ei toteudu. Toiminta muuttuu koneenomaiseksi, pakonomaiseksi, ja alkuperäinen Faustin unelma maailman valloittamisesta kääntyy päälaelleen, muuttuu omaksi pilakuvakseen. Pelkkä kuluttaminen ylittää uudistumisen.

Kulttuuri alkaa näivettyä menettäessään kykynsä täyttää toiveitamme uusilla sisällöillä. Tyytymättömyys ja epäviihtymys tulevat toiveiden täyttymyksen tilalle.

Hans-Georg Gadameria (1900–2002) mukaillen: Ohjelmoitu ihminen ei koe vaan suorittaa, ei muista eikä unohda, vaan toistaa ulkoa opittuja kaavoja, kuten vahanukke, jonka sisällä puhenauha pyörii. Hän on kuin valmiiksi äänitetty nauha, johon ei tallennu mitään uutta tai jos tallentuu, kaikki entinen pyyhkiytyy pois.

Lähteitä:

Elias Canetti: Joukko ja valta, suom. Markus Lång, Loki-kirjat 1998.

Max Weber: Tiede ja politiikka – kutsumus ja ammatti, suom. Tapani Hietaniemi ja Risto Hannula, Vastapaino 2009.

Leo Tolstoi: Mitä on taide? suom. Martti Anhava, Kustannusosakeyhtiö Taide 2000.

Miten jaksamme elää, suom. Jussi Aro, WSOY 1985.

Hans-Georg Gadamer: Hermeneutiikka – ymmärtäminen tieteissä ja filosofiassa, suom. Ismo Nikander, Vastapaino 2004.

Tässä juttusarjassa tarkastellaan filosofien, yhteiskuntatieteilijöiden ja kirjailijoiden näkemyksiä journalismista ja tiedonvälityksestä.