Toukokuun 13. päivän aamuna vuonna 2014 Hakan Uçkun valmistautui normaaliin työpäivään. Hän suuteli vaimoaan ja otti mukaansa tämän pakkaamat laukut. Sitten hän lähti Eynezin kaivokselle, joka sijaitsee Soman alueella läntisessä Turkissa.
Uçkun työskenteli hämärässä, kivihiilipölyn seassa syvällä maan alla ansaitsemassa perheelleen elantoa. Hän oli kolmikymmenvuotias. Hän ei koskaan palannut kaivoksesta.
Vuoronvaihdon yhteydessä tuona päivänä tapahtui räjähdys, jota seurasi tulipalo. Maan alla oli yli 700 työntekijää. Tuli levisi käytävästä toiseen. Savu ja kaasu estivät työläisiä pakenemasta ja vaikeuttivat pelastustyötä. Koska riittäviä hätäuloskäyntejä, paloturvallisia suojia ja toimivia kaasunaamareita ei ollut, 301 kaivostyöläistä kuoli.
”Jos hän on yövuorossa, en saa nukuttua.”
Onnettomuuden mittakaavasta huolimatta viranomaisten suhtautuminen oli loukkaavaa.
”Kuolemat ovat osa tätä työtä”, silloinen pääministeri (nykyinen presidentti) Recep Tayyip Erdoğan sanoi. Järkyttyneet kaivostyöläiset ja heidän omaisensa buuasivat hänelle. Viha kasvoi, kun maan johtaja ei myötätuntoisella viestillä yhdistänyt kansaa, vaan päinvastoin jakoi sitä lisää.
Ennen onnettomuutta Uçkunin perhe ”rakasti Erdoğania”.
– Nyt me vihaamme häntä, kertoo Hakanin äiti, Sevgi. Hän nostaa kätensä violetein kukin koristellun huivin peittämille, väsyneille kasvoilleen.
– Tapahtunut oli Erdoğanin syytä.
Turvallisuus laiminlyöty
Järkytys ja massiivisesti paikalla olevat turvallisuusjoukot peittävät Soman asukkaiden vihan. Erdoğan lupasi, että ”kiveäkään ei jätettäisi kääntämättä” ennen kuin onnettomuuteen syyllisiä on rankaistu. Viisi vuotta myöhemmin Somassa ei enää uskota lupaukseen.
– En minä uskonutkaan, että he tukisivat meitä, köyhiä, Hakanin sisar toteaa.
– Onnettomuuden jälkeen viranomaiset ovat tukeneet vain kaivoksen pomoja.
Pian onnettomuuden jälkeen julkaistujen raporttien mukaan kaivoksen turvavaatimuksia oli järjestelmällisesti laiminlyöty. Vain tuotanto ja liikevoitto ohjasivat yhtiön johtoa. Tuotantoa jatkettiin tauotta, kustannuksia karsittiin kaikkialla, ja vastahankaisia ammattiliittoja vainottiin.
Pahinta on kuitenkin se, että viranomaiset edelleen katsovat sormiensa läpi kaivosten turvallisuuspuutteita.
Turkin oppositio oli vaatinut, että perustetaan parlamentaarinen komitea tutkimaan jatkuvasti lisääntyneitä kaivosonnettomuuksia. Erdoğanin Oikeus- ja kehityspuolue (AKP) torjui vaatimuksen päivälleen kaksi viikkoa ennen onnettomuutta.
Valtio puuttui tutkintaan
Valtion puuttuminen tutkintaan on tahrannut oikeusprosessin. Valtion vastuuta onnettomuuteen ei ole käsitelty, vaikka valtio omistaa kaivoksen, jonka alihankkijoina yksityiset yhtiöt toimivat.
Silloinen energia- ja kaivosministeri Taner Yildiz välttyi syytteiltä. Yildiz kävi kaivoksessa vuonna 2013 sanoen, että ”mikään ei ole tärkeämpää kuin työntekijöiden turvallisuus, ja Soman kaivokset ovat esimerkki maan kaikille kaivoksille.”
Heinäkuussa 2018 uhrien omaiset menettivät viimeisenkin toivonsa oikeuden toteutumisesta. Syytteet tahallisista ja tahattomista tapoista hylättiin oikeudessa.
Ei ollut riittäviä hätäuloskäyntejä, paloturvallisia suojia eikä toimivia kaasunaamareita.
Syyttäjä vaati aluksi 7 525 vuoden vankeustuomioita – 25 vuotta jokaista kuollutta kaivostyöläistä kohden – kullekin kaivosyhtiön kahdeksasta johtajasta. Sen sijaan oikeus tuomitsi heidät 15–22 vuoden vankeuteen huolimattomuudesta johtuvien kuolemantuottamusten ja vammautumisten vuoksi.
– Tuo päätös tappoi meidät, Hakanin äiti sanoo.
– Tuntui, kuin olisimme kuolleet oikeussalissa.
– Joka kerta, kun uskalsin toivoa, he lopulta voittivat, sanoo erään toisen Eynezissä kuolleen kaivostyöläisen leski.
”Heillä” hän tarkoittaa kaivosyhtiön johtajia ja Turkin hallitusta.
Johtaja vapautettiin
Huhtikuussa oikeus pahensi tilannetta entisestään määräämällä, että kaivosyhtiön toimitusjohtaja Can Gürkan vapautetaan, vaikka hän oli saanut 15 vuoden vankeustuomion.
– Vaikka oikeus olisi määrännyt hänet elävältä nyljettäväksi, sekään ei olisi ollut tarpeeksi ankara rangaistus, sanoo Zekiye, jonka kaksi veljeä kuoli onnettomuudessa.
Zekiye ei löydä tarpeeksi voimakkaita sanoja kuvaamaan vihaansa niitä kohtaan, joita pitää syyllisinä onnettomuuteen.
– Ei sellaisille teoille edes ole sopivaa rangaistusta, hän sanoo.
Zekiyen elämä päättyi toukokuussa 2014. Hänen isänsä sokeutui – ”emotionaalisen sokin takia” – ja hänen äitinsä vetäytyi eristyksiin ihmisistä.
Zekiye elää nyt kaupungin reunalla kaupunginosassa, joka on rakennettu uhrien perheitä varten. Kaikki asunnot ovat lähes identtisiä, kylmiä ja steriilejä. Seinien ainoita koristeita ovat kuvat menehtyneistä.
Zekiye on 43-vuotias, mutta näyttää kymmenen vuotta vanhemmalta. Hänen katseensa on poissaoleva, kuin muistot riivaisivat häntä. Hänen puheensa ei ole koko ajan johdonmukaista. Hän syö rauhoittavia lääkkeitä, joiden nimeä ei muista. Yksi hänen veljistään on yhä töissä kaivoksella, koska vaihtoehtoa ei ole.
– Me olemme ajatuksissamme hänen kanssaan maan alla. Jos hän on yövuorossa, en saa nukuttua, ennen kuin hän tulee ulos, Zekiye kertoo.
Vaikenemisen laki
Vuoden 2014 lopulla parlamentti hyväksyi ”Soma-lain”. Kaivostyöläisten palkka tuplattiin, ja vapaapäivien määrä nostettiin yhdestä kahteen viikossa.
Lisäksi kaivosyhtiöiden on hankittava jokaiselle työntekijälle happinaamari, jossa riittää ilmaa 45 minuutiksi. Ennen 15 minuutin säiliö riitti.
Uudistukset ovat kuitenkin vain pisara meressä verrattuna siihen, mitä tarvittaisiin. Zekiyen mukaan maan alla vallitsee omerta, vaikenemisen laki: on käytännössä kiellettyä valittaa tai raportoida teknisestä ongelmasta tai mahdollisesta vaarasta.
– On pysyttävä hiljaa, jos haluaa pitää työpaikkansa, hän sanoo.
Sama tilanne vallitsee Soman kaduilla. Vain harvat uskaltavat julkisesti arvostella sitä, miten hallitus suhtautui katastrofiin.
– Aion taistella loppuun asti. En itseni vuoksi, vaan lasteni takia, sanoo eräs leski.
Oikeudenkäynnin aikana hän oli hyvin aktiivinen. Mutta nyt hän on peloissaan.
–Otin askeleen taaksepäin. Ystäväni varoittivat, että jos toimin liian näkyvästi, lapseni eivät ehkä saa töitä tulevaisuudessa.
Yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus näyttää olevan Turkissa vielä kaukana.
Käännös: Markus Kangas ja Arto Huovinen