Vuonna 2015 Eurooppaan tuli Välimeren yli enemmän turvapaikanhakijoita kuin koskaan aiemmin. Yli miljoona EU:n alueelle pyrkinyttä ihmistä sai monen jäsenmaan kansalliset päättäjät tiukentamaan maahanmuuttopolitiikkaansa. Myös unioni turvautui hätäisiin ratkaisuyrityksiin ja sopimuksiin, joista suurin osa jäi toteutumatta.
Turvapaikanhakijoiden määrä on romahtanut, ja vuonna 2018 EU:sta haki turvapaikkaa enää 330 000 ihmistä. Unionin jäsenmaiden haluttomuudesta tai kyvyttömyydestä luoda toimivia yhteisiä käytäntöjä on seurannut kuitenkin jatkuva hälytystila, joka on voimistanut pelosta ja vihasta voimansa ammentavia populistisia ja nationalistisia liikkeitä.
TyöntekijÄstä turvallisuusriskiksi
Euroopan unionin Tampereen huippukokouksessa vuonna 1999 painottuivat ihmisoikeudet ja Geneven pakolaissopimukseen sitoutuminen, samoin kuin yhteisen eurooppalaisen turvapaikkajärjestelmän luominen. Jugoslavian hajoaminen ja sitä seuranneet sodat pakottivatkin EU:n miettimään yhteistä pakolaispolitiikkaa. Ensin Bosniasta ja myöhemmin Kosovosta tulleet sisällissotapakolaiset hakeutuivat enimmäkseen Saksaan, ja EU kaavaili Saksan vaatimuksesta ”taakanjakoa”.
Vuonna 2001 hyväksyttiin tilapäistä suojelua koskeva direktiivi, jota ei kuitenkaan koskaan sovellettu käytäntöön. Yhteisen järjestelmän luominen ei vielä kaksikymmentä vuotta Tampereen kokouksen jälkeenkään ole toteutunut. Turvapaikanhakijoiden suojelusta ja oikeuksista puhumisen sijaan keskustelu on kääntynyt heidän muodostamaansa rasitteeseen ja uhkaan.
Moni eurooppalainen maa – esimerkiksi Saksa ja Ruotsi – rakensi hyvinvointiaan käytännössä maahanmuuttajista koostuvan työvoiman turvin. Eteläisen Euroopan maat, etenkin Italia ja Espanja, hyötyivät nekin vuosikymmeniä paperittomista siirtolaisista. Enimmäkseen Pohjois- ja Länsi-Afrikasta tulleet työläiset poimivat hedelmiä, työskentelivät kasvihuoneissa ja palasivat sesongin päätyttyä kotimaahansa. Schengenin sopimus rajoitti liikkuvuutta EU:n ulkorajoilla määräämällä afrikkalaisille viisumipakon ja tukki kausityöläisten lailliset väylät.
Kun turvapaikkaa hakevien määrä myöhemmin kasvoi, ei jakoa turvapaikanhakijoihin ja työhön pyrkiviin enää tehty lainkaan. Ihmisoikeuksien sijaan Euroopassa alettiin yhä useammin puhua sisäisestä ja ulkoisesta turvallisuudesta. Turvapaikanhakijat ja pakolaiset niputettiin samaan ongelmakimppuun huumeiden salakuljettajien ja terroristien kanssa.
Monensuuntaiset jakolinjat
Vuosien mittaan EU on laatinut direktiivejä, joilla on pyritty yhdenmukaistamaan turvapaikan tarpeen määrittelyä, vastaanottamista ja kohtelua jäsenmaissa. Käytännössä on toiminut lähinnä sormenjälkien keräämiseen, turvapaikanhakijoiden kontrolliin ja viranomaisvaltuuksiin liittyvä Eurodac-asetus. Ylipäätään ”pakolaiskriisi” on oheisvaikutuksena kasvattanut viranomaisten valtuuksia unionin jäsenmaissa.
Suhtautuminen turvapaikkakysymykseen on jakanut jäsenmaita jyrkästi, eikä yhteisvastuuta ole onnistuttu edistämään. Ristiriitoja on eteläisten reunavaltioiden ja pohjoisempien EU-maiden välillä, samoin itäisen ja läntisen EU:n kesken.
Kreikka ja Italia vastustivat Dublin-asetusta jo 2000-luvun alussa, jolloin komissio ehdotti sitä ensimmäistä kertaa. Niiden mielestä asetus, jonka mukaan turvapaikkahakemuksen käsittelystä on vastuussa se maa, johon turvapaikanhakija on ensimmäisenä tullut, saattaa EU:n ulkorajavaltiot kohtuuttomaan asemaan.
Asetuksen ensimmäinen versio hyväksyttiin EU:ssa, joskin pitkin hampain, vuonna 2002. Kreikka ja Italia alkoivat kuitenkin viivytellä turvapaikanhakijoiden rekisteröinnissä, ja moni siirtolainen jatkoi matkaansa edemmäs unioniin. Kun Kreikka ajautui talouskurimukseen ja koko valtio lähes romahti, romahtivat myös sen mahdollisuudet huolehtia alueelleen tulleista turvapaikanhakijoista.
Yhteisvastuun kantaminen unionissa on osoittautunut lähinnä sanahelinäksi. Räikein esimerkki yhteisvastuun pakoilusta on äärioikeistolaisen Viktor Orbánin johtama Unkari, mutta myös Puola ja muut entisen itäblokin maat ovat pääsääntöisesti torjuneet solidaarisuusvaateet. Vaateita vastuunjaosta ovat puolestaan esittäneet erityisesti Kreikka ja Italia, jota käytännössä johtaa niin ikään äärioikeistolainen nationalisti, sisäministeri Matteo Salvini.
Kelvottomia yhteistyökumppaneita
Vuonna 2015 Dublinin asetuksen painoarvo hupeni lähelle nollaa ja turvapaikanhakijat etsiytyivät EU:n jäsenmaihin oma-aloitteisesti. EU vastasi vahvistamalla ulkorajojensa valvontaa ja palauttamalla sisärajatarkastuksia. Maitse liikkuvien kulkua pyrittiin estämään rakentamalla aitoja, kuten esimerkiksi Kreikka ja Unkari tekivät.
Tehokkainta – ja tuhoisinta – ulkorajojen vartioiminen on ollut Välimerellä, jota valvoo EU:n raja- ja merivartiovirasto Frontex. Merihätään joutuneiden pelastamista harjoittaneiden järjestöjen toiminta on estetty, ja pelkästään vuoden 2019 ensimmäisten kuukausien aikana Välimereen on hukkunut satoja Eurooppaan pyrkijöitä. Toukokuussa Italia ilmoitti, että se ryhtyy sakottamaan siirtolaisia Välimerestä pelastavia kansalaisjärjestöjä.
Halu pitää turvapaikanhakijat Euroopan rajojen ulkopuolella on vuoden 2015 jälkeen vain kasvanut. Ratkaisuna turvapaikanhakijoiden sijoittamiseen EU on ehdottanut Pohjois-Afrikkaan sijoitettavia transitkeskuksia. Idea on edelleen hengissä, vaikka Afrikan yhteistyöjärjestö OAU on ottanut selkeästi kielteisen kannan niiden perustamiseen.
Suuri osa turvapaikkaa hakevista tulee maista, joiden oloihin perinteisellä kehitysavulla ei voida vaikuttaa.
Yhteistyökumppaneikseen EU on löytänyt epädemokraattisia valtioita. Yhteistyö Turkin kanssa palvelee lähinnä Erdoğanin diktatuuriin luisumassa olevan maan sisäpolitiikkaa. Käytännössä EU:n Turkin kanssa tekemä sopimus on jättänyt Kreikan saarille saapuneet pakolaiset limboon sietämättömän huonoihin olosuhteisiin. Kreikasta on myös palautettu ihmisiä Turkkiin, ennen kuin he ovat edes ehtineet hakea turvapaikkaa.
Yhteistyö vuoden 2011 jälkeen sekavassa tilassa olleen Libyan kanssa osoittaa vieläkin suurempaa piittaamattomuutta ihmisoikeuksista. Viime vuonna Italia ja Libya palauttivat voimaan sopimuksen, joka antaa mahdollisuuden käännyttää siirtolaiseksi pyrkivät Libyaan, jossa he todistetusti joutuvat epäinhimillisiin oloihin ja rikollisten hyväksikäyttämiksi.
Hämärä tulevaisuus
Euroopan turvapaikkajärjestelmän historiaa ja tulevaisuutta pohtineen Anna-Kaisa Hiltusen mielestä mahdollinen ratkaisu voisi olla eräänlainen joustava solidaarisuus, jolloin vastuuta turvapaikanhakijoista jaettaisiin jäsenmaiden kesken, mutta vastuunkantamiseen olisi erilaisia tapoja. Mikäli jäsenmaa ei suostuisi ottamaan vastaan omaa osuuttaan hakijoista, seuraukset voisivat olla taloudellisia joko niin, että maa maksaisi kieltäytymisestään tai niin, että unioni lakkaisi maksamasta sille tukea rahastoistaan. Jälkimmäinen keino purisi Unkarin kaltaisiin maihin.
Toinen usein ja nimenomaan populistien taholta kuultu keino on avun tarjoaminen ihmisten lähtömaihin. Käytännössä haluja kehitysavun lisäämiseen tai reiluihin kauppasuhteisiin ei ole ollut ja toisaalta suuri osa turvapaikkaa hakevista tulee maista, joiden oloihin perinteisellä kehitysavulla ei voida vaikuttaa.
Kolmannen näkökulman tarjoaa Nobel-palkittu Liberian Ellen Sirleaf-Johnson. Hän kehottaa luopumaan kriisi-käsitteestä ja tunnustamaan useiden tutkimusten osoittaman tosiasian: pitkällä tähtäimellä muuttoliikkeestä on hyötyä sekä siirtolaisten lähtö- että vastaanottajamaille.