Euroopan unioni on pyrkinyt 1990-luvulta lähtien edistämään julkisen sektorin ja sen palveluiden sekä julkisen omistajuuden alasajoa. Erityisesti talouskriisien iskiessä EU:n perusratkaisuja ovat olleet julkisten palveluiden ja tulonsiirtojen heikennykset sekä julkisen omaisuuden yksityistämiset. Samalla pankkeja on tuettu uskomattomilla summilla. Näin väitettiin kriisimaiden valtionvelkojen ja työttömyyden vähenevän, mutta kävikin juuri päinvastoin.
Kreikka upotettiin 60 prosentin nuorisotyöttömyyteen, sosiaaliseen alennustilaan ja valtionvelan rajuun nousuun. Irlannin valtionvelka moninkertaistui muutamassa vuodessa. Unioni on harjoittanut rankkaa yhteiskunnallista kokeilua. Kun Espanjassa ihmiset olivat kauhuissaan asuntohäätöjen vuoksi, Suomen komissaari Olli Rehn oli huolissaan markkinoiden häiriintymisestä, jos häätöjä ryhdytään paikallispoliittisin päätöksin estämään. Ennen EU-aikaa esimerkiksi nykyiset työttömyysluvut olisivat olleet poliittisesti täysin mahdottomia hyväksyä.
Unionin yksi iso linja on ollut työmarkkinasäätelyn purkaminen. Se on johtanut massiivisiin työvoiman liikkeisiin Euroopassa, työmarkkinajärjestelmien rapauttamisiin ja alipalkkaukseen.
Talouskriisien yhteydessä valtioiden mahdollisuudet harjoittaa elvyttävää ja inhimillisempää talouspolitiikkaa on EU:n toimesta vahvasti tilkitty, varsinkin euromaissa. Inflaation ja devalvaation käyttö on kieltolistalla, koska EU/EKP vaativat sisäisen devalvaation käyttöä. Tämä on aiheuttanut sosiaalista kurjistumista, ja sen myötä kasvavaa poliittista epävarmuutta unionin alueella. Suomessa on vallalla ns. Korkmanin oppi, jossa tunnustetaan euron käyttöönoton haitallisuus, mutta samaan hengenvetoon todetaan eurosta eroamisen olevan mahdotonta.
EU:ta mainostetaan rauhan projektina, vaikka järjestelmä on horjuttanut Euroopan ulkoista ja sisäistä turvallisuutta. Monet EU-maat ovat olleet 2000-luvun alusta lähtien mukana tuhoamassa monen valtion rakenteita jättäen jäljelle sietämättömän kaaoksen. Vielä Irakin operaation aikaan Euroopassa ilmeni jopa kriittisiä äänenpainoja USA:n masinoimalle hyökkäykselle, mutta Barack Obaman kaudella unioni myötäili innostuneesti USA:n linjauksia. Näin EU päätyi pommittamaan Muammar Gaddafin hallinnon säpäleiksi Libyassa.
Euroopan unioni kehuskelee olevansa demokratian sanansaattaja, jopa globaalissa mielessä. Matkan varrella EU on mitätöinyt vuoden 2004 kansanäänestysprojektin unionin perustuslaista, koska kansalaiset Hollannissa ja Ranskassa äänestivät ”väärin”. Perustuslaista paketoitiin lopulta Lissabonin sopimus, josta irlantilaisten piti äänestää kahdesti. Muualla kansanäänestystä ei sitten enää tarvittukaan.
Unionin demokratian tilalle ja moraalille kuvaavaa on, kuinka talouskriisin siivittämänä EU:n komission puheenjohtajaksi nimettiin vuonna 2014 Jean-Claude Juncker, joka oli Luxemburgin pääministerinä toimiessaan tehnyt maastaan pankkien suosiollisella avustuksella Euroopan johtavan veroparatiisin. Nyt Ison-Britannian brexitistä on tehty valtava spektaakkeli, jotta ”tyhmimmätkin ymmärtävät, ettei muiden kannata edes yrittää erota Euroopan unionista”. Näin asian muotoili SDP:n Tytti Tuppurainen.
Veijo Mursu
Nivala