Joensuulainen Seija Paakkunainen oli liittynyt teini-ikäisenä Suomen demokraattiseen nuorisoliittoon. Kun Paakkunaiselta jäi lukio kesken, hän lähti 1964 vuodeksi DDR:n nuorisojärjestön korkeakouluun. Myöhemmin hänet pyydettiin tulkiksi samaan kouluun.
Tulkkina työskennellessään hän tapasi chileläiseen valtuuskuntaan kuuluneen Alfonso Padillan. Nuoret rakastuivat ja päättivät lähteä yhdessä Chileen.
– Minua kiehtoi ajatus vahvasti, ei vain siksi että olin rakastunut, vaan koska uskoimme Allendesta tulisi presidentti. Tajusimme että nyt on tapahtumassa jotain todella suurta ja jännittävää.
Marraskuussa 1969 Paakkunainen lähti laivalla Kotkasta Chileen. Matka kesti kolme viikkoa ja perille hän saapui syntymäpäivänään.
1969–1972: Bileitä Nerudan talossa
ja vaalivoiton riemu
”Allenden vaalikampanja oli käynnissä ja kaikki vasemmistolaiset järjestöt ja puolueet haluttiin hänen taakseen. Alfonso toimi kommunistinuorten järjestössä ja minäkin olin heidän mukanaan vapaaehtoistöissä. Kerran meidän piti istuttaa puita yhdessä slummissa. Odotimme ja odotimme, mutta puut eivät tulleet koskaan.
Muuten sain järjestöstä hyvän kuvan. Teimme retkiä lähiseuduille ja rannikolle. Runoilija Pablo Neruda oli lahjoittanut puolueelle yhden talonsa. Siellä oli valtava kokoelma hänen keräämiään simpukoita ja näkinkenkiä ja siellä pidettiin bileitä.
”Tajusimme että nyt on tapahtumassa jotain suurta ja jännittävää.”
Se oli hurjan hauskaa aikaa, ja kun Allende voitti, koko keskuskatu oli täynnä ihmisiä ja kaikki tanssivat ja lauloivat ja nauroivat. Allende puhui ylioppilastalon parvekkeelta. Silloin todella oli toivoa, että nyt tapahtuu jotain parempaa.
Hallituksen ensimmäiset toimet köyhien elämän parantamiseksi olivatkin hyvin konkreettisia, kuten kaikille lapsille jaettu puoli litraa maitoa päivässä. Maattomia maatyöläisiä auttaneeseen maareformiin tutustuin työskennellessäni matkatoimistossa kun osuustoimintaa esiteltiin esimerkiksi argentiinalaisille valtuuskunnille.
Jotain tehtiin oikein, koska Allenden Unidad Popularin kannatus vuoden 1973 parlamenttivaaleissa oli korkeampi kuin presidentinvaaleissa 1970.”
Arki Chilessä:
kohti vallankaappausta
”Asuimme niin lähellä kansallisstadionia, että meille kuuluivat jalkapallo-otteluiden kuulutukset. Sama stadion toimi sotilasvallankaappauksen jälkeen keskitysleirinä.
Alfonso oli kommunistisen nuorisoliiton keskuskomitean jäsen ja hänet lähetettiin piirisihteeriksi Concepcióniin.
Vuonna 1971 meille syntyi poika Ricardo.
Minä työskentelin Allenden hallituksen toimistossa, jonka tehtävänä oli edistää kalanjalostustoimintaa Concepciónin alueella. Jäin työstä pois viisi kuukautta ennen vallankaappausta. Onneksi, sillä sen jälkeen kaikki entiset työtoverini pidätettiin.
Kesällä 1973 alkoi voimakas oikeiston vyörytys hallituksen horjuttamiseksi. Sitä oltiin tehty koko ajan, mutta tuolloin alkoi CIA:n rahoittama kuorma-autolakko ja samaan aikaan haluttiin luoda elintarvikepula. Se tehtiin oikeistolaisten kauppiaiden avustuksella.
Olin tehnyt kaikki päivittäiset ostokseni samassa kotimme läheisessä kaupassa. Yhtäkkiä tuttu kauppias ei suostunutkaan myymään minulle. Se tuntui hirveän pahalta.
Hallituksen kaupoista sai ruokaöljyä, suolaa, sokeria, riisiä, pastaa ja palasaippuaa, mutta niitä piti aina jonottaa. Kävelin lapsi rattaissa pitkin katuja ja menin aina sinne missä näkyi jono. Jonotin myös ystävillemme, koska minulla oli aikaa.
Meillä oli hyvä onni, sillä vuokraisännillämme oli kaupungin ulkopuolella pieni maatila, jossa he viljelivät maissia ja tomaattia ja pihan perällä kanala. Moni, jolla ei ollut samanlaisia suhteita, kärsi elintarvikepulasta todella.
Minua pyydettiin myös mukaan järjestämään hallituksen ruokalähetyksiä, mutta tunnelma oli niin uhkaava, että ajattelin, että minun on tärkeintä pitää pojastani huolta.
Käydessäni Santiagossa pari viikkoa ennen vallankaappausta, näin jo selvästi, että se on tulossa. Kävin myös diplomaatti Tapani Brotheruksen luona silloin ja kysyin löytyykö turvapaikkaa, jos joudumme pakenemaan.
Pari päivää ennen kaappausta hallituksen edustajat sanoivat radiossa suoraan, että se tapahtuu. Kommunistisen puolueen pääsihteeri Luis Corvalán sanoi, että otamme vaikka kivet aseiksi. Mitään muita aseita ei ollutkaan.”
11. syyskuuta 1973:
sotilasvallankaappaus
”Heräsimme aamulla kamalaan meteliin. Hävittäjät lensivät matalalta kotimme yli. Alfonso laittoi heti radion auki ja Allende sanoi siellä, että Valparaisossa on laivasto noussut kapinaan. Alfonso puki ja lähti sinne minne oli sovittu kokoonnuttavan, jos jotain tapahtuu. Minä jäin pojan kanssa kotiin.
Tilanne oli niin pelottava, että olin ihan jähmettynyt. En kyennyt syömään, mutta pystyin huolehtimaan pojasta. Istuimme vuokraemännän ja tämän veljen kanssa ulkona ja muistan vain hokeneeni, että nyt tulee sota. Iltapäivällä kuului ihan läheltä kiivasta tulitusta.
”Radiossa lueteltiin pidätettyjä ja ammuttuja, paljon tuttuja nimiä.”
Juntta otti paikallisradion haltuunsa ja alkoi luetella hallituksen kanssa tekemisissä olleiden ihmisten nimiä ja kehotti näitä antautumaan.
Vähän ajan kuluttua alettiin luetella pidätettyjä. Niissäkin oli paljon tuttuja nimiä. Ja seuraavaksi niiden nimiä, jotka olivat ”yrittäneet karata” ja jotka oli ammuttu. Heissäkin tuttuja. Kaikki tämä alkoi heti kaappauksen ensimmäisenä päivänä eli sitä oli suunniteltu.
En ollut syönyt pariin päivään, kun radiossa ilmoitettiin että kaikkien ulkomaalaisten täytyy ilmoittautua. Vein Ricardon vuokraemännälle ja annoin ohjeeksi, että poika pitää viedä Santiagoon Suomen lähetystöön ja sieltä Suomeen, jos minä en tule takaisin.
Concepciónissa oli yliopistot ja paljon ulkomaalaisia opettajia ja opiskelijoita, joten ilmoittautujia oli paljon. Jotkut pidätettiin ja sotilaat veivät heidät linja-autoihin. Se oli paha paikka.”
11. lokakuuta 1973:
Alfonso pidätetään
”Invisible Heroes -sarjassa soitan heti Brotherukselle. Todellisuudessa soitin ystävälleni Liisa Kaikulalle Helsinkiin.
Hän pisti heti SDNL:ssa työskentelevän miehensä Veijon kanssa kampanjan käyntiin. Ensin Pohjoismaista ja myöhemmin eri puolilta maailmaa lähetettiin sähkeitä, joissa vedottiin Alfonson puolesta. Uskomme, että ilman niitä hänet olisi tapettu heti. Ne eivät kuitenkaan estäneet kiduttamista.
Myöhemmin kampanjaan tuli mukaan muun muassa kansanedustajia, opetusministeri ja arkkipiispa Mikko Juva. Tosi hienoa toimintaa, josta minä en tiennyt Chilessä mitään. Ihmisillä oli auttamishalua ja solidaarisuusliike oli laaja.
Se oli pelottavaa aikaa. Alfonso siirrettiin keskitysleirinä toimineelle jalkapallostadionille, missä hän joutui eristysselliin. Kävin leiriä johtavan kapteenin puheilla. Hän antoi ymmärtää, ettei toivoa ole ja Alfonso saa kuolemantuomion.
Alfonson sisaren kanssa veimme sinne suklaalevyjä, joita sai sujautettua sellin oven ali. Nuoret vartijat olivat nälkäisiä ja heidät sai sämpylällä viemään suklaan.
”Syyttäjänvirastossa minulle näytettiin syytelista, jossa oli ranskalaisilla viivoilla yhdeksän kohtaa.”
Syyttäjänvirastossa minulle näytettiin syytelista, jossa oli ranskalaisilla viivoilla yhdeksän kohtaa. Siinä oli kaksi murhaa ja jotain sähkölaitosten räjäytyksiä. Kamalia syytteitä, jotka eivät pitäneet paikkansa. Järkytyin niin, etten virastosta tullessani enää muistanut mitä siinä oli lukenut.
Pelkäsin aivan kamalasti: seurataanko minua tai keksitäänkö jotain, miksi minutkin pidätettäisiin. Kun ihminen joutuu tuollaiseen tilanteeseen, sitä toimii pelosta huolimatta, koska on pakko.
Monista pahoista asioista ei puhuttu vielä vuonna 1975 kun tulimme Suomeen. Vasta Heikki Hiilamon kirja Kuoleman listat ja tämä sarja nyt ovat tuoneet asioita esille.”
1975: Suomeen paluumuuttajana
ja karkotettuna
”Alfonson oikeudenkäynti oli keväällä 1975. Hän sai kolmen vuoden tuomion, mutta se muutettiin karkotukseksi.
Suomeen palattuamme jouduimme valtavan huomion keskipisteeksi. Oli paljon solidaarisuustilaisuuksia, haastatteluja ja muita. Jälkeenpäin olen ihmetellyt miten jaksoin. Olin kaikkialla Alfonson tulkkina, poika oli mukana, kun miltei joka ilta oltiin jossain.
Meille järjestyi Malminrinteestä Kansa-yhtiön vuokra-asunto. Mutta minäkin olin vähän kuin ulkomaalainen Suomessa. Olin ollut kolme vuotta DDR:ssa ja viisi vuotta Chilessä. Tuntui etten osaa enää olla täällä.
Parikymmentä vuotta myöhemmin sairastuin masennukseen.
Olen miettinyt, että sen juuret ovat varmaan niissä Chilen kokemuksissa ja siinä vuosien väsymyksessä. Ei niitä pelottavia kokemuksia ja traumoja osattu silloin mitenkään purkaa. Niistä ei puhuttu edes keskenämme.”
Chilen sotilasvallankaappauksesta ja suomalaisen diplomaatin Tapani Brotheruksen toimista sen aikana kertovan Invisible heroes -sarjan viimeinen osa Yle TV1 su 26.5 klo 18.40. Koko sarja nähtävissä Yle Areenassa.