Lehtikuva/Emmi Korhonen

Vihapuheen laajuus ja normalisoituminen huolestuttavat myös siksi, että sillä on yhteys väkivaltarikoksiin.

Vieras tai vihollinen kuvataan yleisesti moraalittomana, epähygieenisenä, seksuaalisesti yliaktiivisena tai eläimellisesti käyttäytyvänä. Vihapuhe on ollut samanlaista jo vuosisatoja. Se pyrkii riistämään kohteensa arvon.

Nyt vihapuheesta on tullut niin vakava ongelma, että se edellyttää hallitustasoisia linjauksia, esittää asiaa pohtinut emeritusarkkipiispa Kari Mäkisen johtama työryhmä.

– Vihapuhe kumpuaa siitä sosiaalisesta, yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta todellisuudesta, jossa elämme. Se on kiinnittynyt käytettävissä oleviin välineisiin, etenkin internetiin ja sosiaaliseen mediaan. Viime kädessä vihapuheeseen puuttumisessa on kyse ihmisarvon puolustamisesta, Mäkinen sanoo.

Tässä yhteydessä vihapuheella tarkoitetaan kaikkia sellaisia ilmaisumuotoja, jotka levittävät, lietsovat, edistävät tai oikeuttavat etnistä vihaa, ulkomaalaisvastaisuutta, antisemitismiä tai muuta vihaa, joka pohjautuu suvaitsemattomuuteen.

Vihapuheeseen liittyvät myös muut vaikuttamiskeinot, kuten disinformaatio ja valeuutiset.

ILMOITUS

Työryhmä on myös käsitellyt maalittamista, jossa suuri joukko ihmisiä, yleensä sosiaalisessa mediassa, ottaa yhden henkilön kohteekseen ja kohdistaa tähän vihapuhetta.

Saarnoista someen

Keskiajalla vihapuhetta levitettiin saarnoissa ja muissa julkisissa puheissa. Nyt alustana on sosiaalinen media. Vihapuheeseen liittyvät ongelmat ja haitat ovat moninkertaistuneet digitaalisessa ympäristössä.

Työryhmän mukaan vihapuheen laajuus ja normalisoituminen ovat huolestuttavia ilmiöitä myös sen takia, että niillä on yhteys muihin viharikoksiin, kuten väkivaltarikoksiin.

Vihapuheen kohteina ovat muita useammin vähemmistöt, erityisesti sukupuolivähemmistöt ja naiset. Uskonto toimii sekä vihapuheen motiivina että johtaa sen kohteeksi joutumiseen.

Ammattiryhmistä toimittajat joutuvat verkkohäirinnän kohteiksi uutisoinnista, joka liittyy etenkin turvapaikanhakijoihin, maahanmuuttoon ja Venäjään.

Määrä kasvaa, vastatoimet hajanaisia

Työryhmän keskeinen johtopäätös on, että vihapuheen vastaista työtä tehdään, mutta se on varsin hajanaista ja koordinoimatonta. Työ perustuu enimmäkseen yksittäisiin hankkeisiin, ja se ei ole systemaattista vaan projektiluontoista.

Vihapuheen määrä kasvaa koko ajan, ja se saa uusia muotoja ja kohderyhmiä. Uhrin mahdollisuus saada apua vaihtelee paljon riippuen tapauksesta. Myöskään lainsäädäntö ei vastaa nykyistä tilannetta.

Työryhmä esittää, että valtioneuvosto päättäisi vihapuheen vastaisen toimintaohjelman laatimisesta. Lisäksi sen mukaan tarvitaan vihapuheen vastainen osaamiskeskus, jonka tehtävänä olisi kerätä ja analysoida tietoa vihapuheesta, syrjinnästä, rasismista, viharikoksista ja muista vihateoista politiikkojen, raporttien ja toimenpiteiden laatimisen tueksi.

Rikosta nimeltä ”vihapuhe” ei ole

Kansallisessa lainsäädännössä ei ole määritelty rikosta, jonka rikosnimike olisi ”vihapuhe”. Tästä huolimatta vihapuhe on rikos silloin, kun se täyttää jonkin rikoksen tunnusmerkistön. Yleisin tällainen rikos on kiihottaminen kansanryhmää vastaan. Vaikka vihapuhe ei täyttäisi rikoksen tunnusmerkistöä, se voi silti olla kiellettyä yhdenvertaisuuslain tai tasa-arvolain mukaisena häirintänä.

Työryhmä katsoo, että sananvapauteen liittyvät viharikokset tulisi säätää virallisen syytteen alaisiksi ainakin niissä tilanteissa, joissa henkilö joutuu vihapuheen kohteeksi virkatoimiensa, työtehtäviensä tai luottamustehtäviensä hoitamisen vuoksi. Tällöin niiden eteenpäin vieminen rikosprosessissa ei edellyttäisi asianomistajan rangaistusvaatimusta.

Myös maalittamiseen tulisi voida puuttua nykyistä tehokkaammin ainakin niiden osalta, jotka joutuvat vihapuheen kohteeksi ammattinsa tai tiettyyn vähemmistöön kuulumisen vuoksi. Työryhmä esittää, että oikeusministeriö ja sisäministeriö arvioivat tarvetta ja mahdollisuuksia kehittää lainsäädäntöä maalittamiseen puuttumiseksi.