Wikimedia Commons

Olisiko Oidipuksen elämän tragedia ollut vältettävissä, jos hänen elinaikanaan tutkiva journalismi olisi ollut voimissaan? Olisiko tutkiva journalismi vähentänyt myös Oidipuksen tyttären Antigonen inhimillisen toiminnan epävarmuutta taustoittamalla tarkemmin Oidipuksen suvun tarinaa ja tätä kautta johdattanut Antigoneen vaihtoehtoisiin toimintamalleihin ja valintoihin?

Delfoin oraakkeli oli aikansa uutistoimisto ja poliittinen tarkkailija. Oraakkeli antoi ihmisille neuvoja ja selityksiä jostain tuntemattomasta, epäselvästä tai selvittämättömästä asiasta, kuten tutkiva journalismi nykyään.

Antiikin näytelmissä kuoro edusti yleistä mielipidettä, kansaa. Kuoro-osuuksien avulla näytelmässä kommentoitiin tapahtumia, varsinkin, jos päähenkilö oli kyvytön näkemään asioita muiden kuin itsensä kannalta.

Delfoin oraakkeli ei antanut suoraa informaatiota enempää Oidipuksen isälle Theban kuningas Laiokselle kuin Oidipuksellekaan. Oraakkelin viestintä oli konsulttimaisen vihjailevaa ja sameaa.

Kuningas Laiokselle oraakkeli kertoi, että Laioksen oma poika tulisi surmaamaan hänet. Tämän estääkseen Laios käski palvelijansa viemään Oidipus-pojan metsään ja ottamaan sen hengiltä. Palvelija ei raaskinut tappaa poikaa, vaan sitoi tämän vitsaksella toisesta jalasta puuhun.

Korintin kuninkaan palveluksessa olevat paimenet löysivät pojan. Kuningas otti pojan hoviin ja kasvatti hänet kuin oman poikansa.

ILMOITUS

Oidipuksen etevyys henkisissä ja ruumiillisissa mittelöissä herätti kateutta hänen ikätovereissaan. Eräs heistä vihjaisi Oidipukselle tämän olevan vain löytölapsi eikä mikään oikea kuninkaanpoika. Kasvatusäiti vakuutteli Oidipukselle, että se oli pelkkää pahantahtoista totuuden jälkeisen ajan huhupuhetta.

Äidin vakuutteluista huolimatta Oidipuksen epäilys ei kuitenkaan laantunut. Hän meni Delfoin oraakkelilta kysymään sukuperästään, mutta jäi selkeää vastausta vaille. Sen sijaan oraakkeli ilmoitti hänelle, että Oidipus tulisi murhaamaan isänsä ja menemään naimisiin äitinsä kanssa, jos hän palaisi kotiinsa.

Sfinksin outo tietovisa

Oraakkeli toimi hyvin modernisti. Se käytti salaisuuden ja skandaalin dialektiikkaa ja himoitsi häpäisyn synnyttämää viehätystä. Ovathan runtelun arvet modernin aitouden sinetti, kuten Theodor Adorno asian ilmaisi.

Kauhistuneena oraakkelin ennustuksesta Oidipus päätti olla milloinkaan palaamatta Korintin hoviin, joka oli ainoa koti, minkä hän tunsi. Huimaavan jyrkällä tiellä, joka johti Delfoista alas, hän kohtasi kapeassa solassa vaunut, joissa ajoi ylhäinen muukalainen aseistetun palvelijan seuraamana. Muukalainen käski kopeasti Oidipusta väistymään, mutta kuninkaanpoikana Oidipus vastasi herralle samaan sävyyn.

Riita päättyi siihen, että Oidipus surmasi muukalaisen ja tämän palvelijan ja jatkoi matkaansa Thebaan, missä hän joutui suoraan uutismyrskyn silmään.

Seudun kuningas oli juuri saanut surmansa tuntemattomalla tavalla ollessaan eräällä matkalla. Nyt seutua vainosi kauhistuttava sfinksi, jonka Olympoksen kuningatar ja avioliiton suojelija Hera oli sinne lähettänyt.

Sfinksi veti Theban seudulla outoa tietovisan, tosi-teeveen ja vaalitentin tapaista sekoitusta tekemällä arvoituksellisia kysymyksiä ihmisille. Jokaisen, joka ei osannut vastata kysymyksiin, se kohta nielaisi.

Thebalaiset olivat hädissään kysyneet neuvoa Delfoin oraakkelilta, samalta, jonka luota Oidipus oli juuri tulossa. Oraakkeli oli antanut neuvon, että oli ratkaistava yksi sfinksin arvoituksista ja sen jälkeen hirviön mahti olisi nujerrettu. Sille joka selviytyisi tästä, oli luvassa Theban valtaistuin ja leskikuningatar Iokasten käsi.

Oidipus päätti yrittää ja meni pelottomasti sfinksin luokse, jonka arvoitus kuului: ”Kuka on nelijalkainen aamulla, kaksijalkainen keskipäivällä, kolmijalkainen illalla?”

Oidipus tiesi heti vastauksen: ihminen, sillä hän konttaa lapsuudessaan, kulkee kahdella jalalla miehuusiässä ja tukee itseään keppiin vanhuudessaan. Tämän oikean vastauksen kuultuaan sfinksi iski heti päänsä kallioon ja menetti henkensä.

Oidipuksesta tuli nyt Theban kuningas ja hän meni naimisiin Iokasten kanssa. He saivat kaksi poikaa ja kaksi tytärtä. Muutaman vuoden oli onnellista, kunnes Thebassa puhkesi ankara rutto.

Kun Delfoin oraakkelilta tiedusteltiin neuvoa ruton aiheuttamaan katastrofiin, saatiin vastaukseksi, että ruttoa jatkuisi niin kauan kuin kuningas Laioksen murhaaja oleskelisi maassa. Oikeudenmukaisena hallitsijana Oidipus käski tutkia perinpohjin Laioksen kuolemaan liittyvät seikat, joiden tutkiminen oli siihen saakka laiminlyöty. Seurasi uutispommi! Muukalainen, jonka Oidipus surmasi solatiellä, oli hänen isänsä, ja hänen vaimonsa Iokaste oli hänen äitinsä.

Iokaste riisti hengen itseltään ja Oidipus puhkaisi omat silmänsä ja lähti maanpakoon, kolmannen kerran elämässään.

Sofokleen näytelmä Oidipus Kolonoksessa kuvaa Oidipuksen viimeisiä vaiheita, miten hän tyttärensä Antigoneen opastamana saapuu hyväntahtoisten eumenidien temppeliin Ateenan maaperälle ja saavuttaa vihdoin kaivatun vapautuksen traagisen elämänsä vaivoista.

Syyttömän syyllisyyden tragedia

Ainoa pysyvä kulttuurinen totuus lienee se, että ihminen kykenee useimmiten melko huolettomasti tuottamaan ongelmia, joita hän ei pysty ratkaisemaan, koska aito paradoksi ei ratkea koskaan. Yhteiskuntapolitiikalla yritetään tasoitella sekä kohtalon että ihmisen itsensä aiheuttamia käänteitä, ettei rukous jäisi ainoaksi kaikenvaran vakuutukseksi.

Jos Oidipuksen tapauksessa jumalten sijalle laitetaan totuudenmukainen, objektiivinen tiedonvälitys, olisiko se voinut estää Oidipusta tekemästä informaation vajavaisuudesta johtuvia kohtalokkaita erehdyksiä.

Kuinka pitkälle kohtalon edesottamuksia ja oikkuja voidaan totuudenmukaisen tiedonvälityksen avulla turvaverkottaa? Vai onko niin, kuten Erno Paasilinna totesi: ongelmamme ei ole se, ettemme saisi oikeita tietoja. Ongelmamme on se, että saamme niin runsaasti vääriä tietoja, ettemme löydä niiden joukosta oikeita.

Kohtaloa ei voi pitemmän päälle huijata, kuten Oidipus yritti tehdä päättäessään, ettei palaakaan kotiinsa, Korintin kuninkaan hoviin. Puolalaisen teatteriohjaajan Jan Kottin (1914–2001) mielestä Oidipus on ´syyttömän syyllisyyden´ ja kohtalon tragedia. Jumalat ilmoittavat Oidipukselle kunniallisesti oraakkelin välityksellä, että kohtalo on aikonut hänen osakseen isänsurmaajan ja oman äitinsä puolison roolin. Sankarilla on täysi toiminnan ja ratkaisun vapaus. Jumalat eivät puutu asioihin, he vain katselevat niitä. He odottavat niin kauan, että Oidipus tekee virheen. Vasta sitten he rankaisevat häntä.

Jumalat ovat oikeudenmukaisia, he rankaisevat sankaria rikoksesta, jonka hän on todellakin tehnyt. Oidipus tahtoi pettää kohtaloaan, mutta ei voinut välttää kohtaloaan. Hän ei voinut paeta. Hän joutui ansaan, teki virheen, surmasi isänsä ja meni naimisiin äitinsä kanssa. Tapahtui mitä kohtalon määräämänä tapahtuman piti.

Tällainen tapahtumaketju erottaa uutisarvoisen tapahtuman muista henkilökohtaisista arkipäivän hiljaisista henkisistä taisteluista, joiden haavat meistä itse kukin vie mukanaan hautaan, lukuun ottamatta aika ajoin julkisuuteen leimahtavia perhetragedioita.

Kohtalon avoimet mahdollisuudet

Martin Heidegger (1889–1976) muotoilisi Oidipuksen tilanteen niin, että ihmisen omakohtainen olemassaolo on läpeensä epämukava prosessi, jonka tuloksista ei ole mitään takeita. Se voi yhtä hyvin epäonnistua ja ajautua sivuraiteille kuin onnistua toivotulla tavalla.

Inhimillinen olemassaolo ei olisi inhimillistä, toisin sanoen vapaata, jos kaikki mahdollisuudet eivät olisi sille avoinna. Heideggerin mukaan ihmisten ylivoimaisella enemmistöllä on taipumus eksistentiaaliseen mukavuudenhaluun, joka ei kuitenkaan johdu älyllisten kykyjen puutteesta. Useimmat ihmiset mieluummin välttelevät itseään koko ikänsä kuin etsivät tai toteuttavat itseään vakavasti. Sen seurauksena ihminen ei koskaan päädy siihen, mitä hän on tai mitä hän voisi olla. Materiaalisen alueella ne ovat kulutustavaroita, sosiaalisen elämän alueella urakehitystä. Puheen ja keskustelun tasolla ne ovat ystävyyksiä ilman todellisia keskusteluja, avioliittoja, joissa on liikaa rutiinia ja liian vähän rakkautta.

Uskonnon alueella ne ovat ulkoa opittua uskoa ilman aitoa kokemusta Jumalasta. Kielen alueella ne ovat kaikkien toistelemien ja totena pitämien valmiiden lauseiden ja fraasien jatkuvaa, ajattelematonta käyttöä. Yksilö uskoo, mitä media hänelle kertoo. Tutkimuksen alueella ne ovat sellaisten kysymysten loputonta märehtimistä, joiden vastaukset uskotaan jo tiedettävän.

Oidipus pelin teorian näkökulmasta

Jan Kottin mukaan Oidipuksen tragedia voidaan esittää myös pelin teorian näkökulmasta. Alkamishetkellä molemmilla osapuolilla täytyy olla samat mahdollisuudet voittoon ja tappioon. Kummankin on pelattava samojen sääntöjen mukaan.

Kohtalo ei käytä jumalien apua leikkiessään Oidipuksella, se ei muuta luonnon lakeja. Kohtalo voittaa Oidipuksen ihmetekoja suorittamatta. Pelin täytyy olla oikeudenmukaista, mutta samalla sen on oltava suunniteltu niin, että sama puoli voittaa aina, joten Oidipus jää aina tappiolle.

Oidipus häviää, koska on tehnyt virheen, mutta hän ei voinut voittaa. Oidipuksen häviö johtuu siitä, että ylivoimainen Kohtalon koneisto luo hänelle ”byrokraattisen” pakkotilanteen, jossa hän joutuu pelaamaan peliä, jossa täydellisen häviön todennäköisyys kasvaa koko ajan.

Jos Oidipus olisi luopunut aikomuksestaan pettää kohtaloaan, hän olisi voinut heittäytyä sattuman varaan. Olisivatko todennäköisyyslaskelmat hänen häviönsä suhteen tuolloin muuttuneet?

Jan Kott muistuttaa, että meidän aikamme tragediassa historia on korvannut kohtalon, jumalat ja luonnon. Joudumme kuitenkin ratkomaan uusia ongelmia vanhoilla tiedoilla.

Totuus voi palauttaa oikeutensa vasta sitten kun valhe on huipentunut mielettömyydeksi. Tästä elämämme paradoksit ovat lähtöisin. Historia on viimeinen koordinaattijärjestelmä, viimeinen oikeusaste. Se myöntää ihmisen toiminnan oikeutuksen tai kieltää sen.

Historian kulkua ohjaa objektiivinen järki ja objektiivinen edistys. Näin käsitettynä historia on teatteri, jossa on pelkkiä näyttelijöitä eikä katselijoita lainkaan. Kukaan ei tarkastele näytelmää ulkopuolisena, kaikki ottavat siihen osaa. Syyllisyys tapahtumista on yhteinen, kuten ilmastonmuutoksessa ja luonnon tuhoutumisessa.

Tämän suuren näytelmän käsikirjoitus on valmis alun alkaen. Se käsittää välttämättömät loppusanat, jotka selittävät kaiken. Kuitenkaan käsikirjoitusta ei ole ennakkoon kirjoitettu. Näyttelijät improvisoivat ja vain osa heistä aavistaa toiminnan kehityksen oikein etukäteen tietäen, millaisia ovat seuraavat näytökset. Näyttelijät pystyttävät ja hajottavat näyttämön aina uudelleen. Näyttelijät tekevät erehdyksiä, mutta käsikirjoitus on arvannut niin käyvän. Erehdykset sisältyvät sen periaatteeseen. Näytelmän toiminta saa kiittää käänteistään juuri erehdyksiä. Tarina käsittää yhtä aikaa edeltäneen ja tulevan ajan.

Aikaisempien kohtausten näyttelijät puuttuvat alinomaa pääjuonen kulkuun, toistavat vanhoja ristiriitoja ja tahtovat esittää vielä kerran jo kauan sitten näytellyt osansa. He pidentävät esitystä tarpeettomasti. Heidät täytyy ajaa pois näyttämöltä kerta toisen jälkeen. He ovat tulleet liian myöhään.

Toiset näyttelijät tulevat puolestaan liian aikaisin. He lausuvat jo seuraavan näytöksen vuorosanoja huomaamatta, ettei näyttämö ole vielä kunnossa heidän näytöstään varten. He tahtovat nopeuttaa näytelmää, mutta se ei ole joudutettavissa, kaikki näytökset on esitettävä järjestyksessä. Niinpä nekin, jotka tulivat liian aikaisin, ajetaan pois näyttämöltä.

Traagisen ja groteskin kaksi filosofiaa

Filosofi G. W. F. Hegelin (1770–1831) mielestä traagisia sankareita ovat ne, jotka olivat tulleet liian myöhään. Heidän ideansa olivat jaloja, mutta liian yksipuolisia. Heidän mielipiteensä olivat päteneet edellisen ajanjakson aikana, edellisessä näytöksessä. Jos he yhä pysyttäytyvät aatteissaan, historia murskaa heidät.

Myös ne, jotka tulivat liian aikaisin koettaen turhaan jouduttaa historiaa, ovat traagisia sankareita. Heidänkin argumenttinsa ovat yksipuolisia; he ovat oikeassa seuraavassa vaiheessa, tulevassa näytöksessä. He eivät ole ymmärtäneet, että vapaus merkitsee vain tietoisuutta väistämättömyydestä. Historiallinen välttämättömyys ratkaisee vain ne tehtävät, jotka ovat ratkaistavissa. Sen yli menevät vaatimukset murskaantuvat. Esimerkki tällaisesta historian tragiikasta on vuoden 1871 Pariisin kommuuni.

Murhenäytelmän ja groteskin näytelmän maailmalla on samantapainen rakenne. Groteski näytelmä omaksuu tragedian draamallisen kaavion ja käsittelee samoja perusongelmia. Se vain antaa kysymyksiin erilaisen vastauksen.

Traagisessa ja groteskissa heijastuu kahden filosofian ja kahden erilaisen ajattelutavan välinen ainainen ristiriita. Filosofi Leszek Kolakowski nimittää sitä pappien ja narrien väliseksi sovittamattomaksi antagonismiksi: eskatologian puolesta tai sitä vastaan, absoluuttiuskon puolesta tai sitä vastaan, moraalisen järjestyksen ja toiminnan välillä olevan ristiriidan sovittamistoiveen puolesta tai sitä vastaan käydyssä väittelyssä. Murhenäytelmä on pappien teatteria, groteski näytelmä narrien teatteria.

Tämä kahden filosofian ja kahden teatterin välinen taistelu kiihtyy aina suurten mullistusten aikoina. Jos arvojärjestelmä on rauniokasana ja jos ei ”raa´an maailman kidutuksen” edessä enää voi vedota jumalan, luontoon ja historiaan, silloin teatterin päähenkilö on narri. Klovnista tulee karkotetun hallitsijan, karkotetun ylimyksen ja kotoaan ajetun pojan ainainen seuralainen synkällä vaelluksella kylmässä yössä, joka kattaa maan ja on loppumaton. Siinä kylmässä yössä, joka saa Shakespearen Kuningas Learissa kaikki narreiksi ja hulluiksi.

Lähteitä:Jan Kott: Shakespeare tänään, suom. Salla Hirvinen, WSOY 1984.Alf Henriksson: Antiikin tarinoita 1-2, suom. Maija Westerlund, WSOY 1993.Wolfram Eilenberger: Taikurien aika – Filosofian suuri vuosikymmen 1919-1929, suom. Tommi Uschanov, Siltala 2019.

Tässä juttusarjassa tarkastellaan filosofien, yhteiskuntatieteilijöiden ja kirjailijoiden näkemyksiä journalismista ja tiedonvälityksestä.