Kysyin tutkijakollegoilta, koska he ovat viimeksi ehtineet lukea kokonaisia tieteellisiä kirjoja
alusta loppuun.

Viime perjantaina sain Suomen Akatemiasta rahoituspäätöksen tutkijatohtorihankkeeseen, jossa tutkin syyskuusta alkaen seuraavat kolme vuotta meemien merkityksellistämää maailmanpolitiikkaa.

Kilpailu rahoituksesta on tiukkaa: kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikuntaan vastaavia hakemuksia tuli 250 ja rahoitusta sai näistä 33. Jo vuosia näiden hakemusten läpimenoprosentti on pyörinyt kymmenen tietämillä. Se tarkoittaa, että moni erinomainen hakemus ja lupaava tutkija jää rahoittamatta joka vuosi.

Tämä oli minulle viimeinen mahdollinen hakukerta, sillä tutkijatohtorin rahoitusta voi hakea neljänä vuonna tohtoroitumisen jälkeen. Joka vuosi olen hakenut. Saman hakemuksen eri versioilla olen hakenut myös muilta rahoittajilta.

Neljänä vuonna olen tehnyt suuren määrän työtä ja käyttänyt paljon aikaa tämän hakemuksen parissa, karkeasti arvioiden yhteensä 4-6 kuukauden työn, mutta kyse ei ole yksin minun tekemästäni työmäärästä. Hakemuksen teossa olen saanut apua ja tukea useilta kollegoilta sekä kotimaassa että ulkomailla.

Hakemukset, niin kuin muukaan tutkimus, eivät suinkaan ole yksilölaji. Jokaisen onnistumisen takana on joukko ihmisiä. Suuri osa työstä jää kuitenkin näkymättömiin.

ILMOITUS

Sähköpostit sinkoilevat ympäri maailmaa, kun sovitaan tutkijavierailuja ja muita yhteistyökuvioita. Pyyteettömästi kollegat lukevat hakemusversioita ja kommentoivat niitä, jotta hakemuksesta saa hiottua vielä vähän paremman ja terävämmän. On virallisia ja epävirallisia hakemustyöpajoja. Yliopistojen tukipalveluissa lasketaan budjetteja ja dekaanit klikkailevat suorituspaikkojen suostumuksia hakujärjestelmässä.

Nyt on helppo hengähtää, kun kaikki tämä kova työ päätyi menestyksekkääseen lopputulokseen. Matkan varrelle on kuitenkin mahtunut monia hetkiä, kun olen kyseenalaistanut koko järjestelmän mielekkyyden. Enkä edelleenkään ole yhtään varma onko nykyisen kaltaisessa rahoitussysteemissä kuinka paljon järkeä.

Myös arviointiprosessi on todella monia ihmisiä työllistävä. Päätökset ilmoitetaan seitsemän kuukauden päästä hakemuksen jättämisestä. Mainittuja 250 hakemusta on arvioimassa yhteensä 18 arviointipaneelia, joihin kuuluu 169 arvioitsijaa Suomesta ja maailmalta.

Lähes kaikki hakemusten tekemiseen ja arviointiin käytetty aika on pois tutkijoiden päätyöstä eli tutkimuksesta. Toki tutkimuksen tekemiseen aina tarvitaan tutkimussuunnitelma, siltä osin hakemustehtailu on tutkimusta. Se on kuitenkin vain osa hakemusta.

Hiljattain kyselin Facebookissa tutkijakollegoilta, koska he ovat viimeksi ehtineet lukea kokonaisia tieteellisiä kirjoja alusta loppuun. Vastaukset vaihtelivat tutkimusalasta riippuen, mutta yleisvire keskustelussa oli, että kirjoja ehtii lukea aivan liian harvoin.

En tietenkään väitä, että kaikille, jotka vaan haluavat tehdä tutkimusta, pitäisi antaa tutkimusrahoitusta. Ymmärrän, että joillakin kriteereillä ja mekanismeilla pitää varmistaa tutkimusideoiden toteuttamiskelpoisuutta ennen kuin rahaa myönnetään.

Pistää kuitenkin miettimään. Mitä jos tutkijoilla olisi nykyistä enemmän mahdollisuuksia keskittyä tutkimukseen – lukemiseen, kirjoittamiseen ja ajattelemiseen?

Kirjoittaja on feministi, taiteilija ja tutkija.


Hyvä lukija!

Kiitos, että luit jutun. Tämä juttu on kirjoitettu kotiin tilattavaan lehteemme.

Jokainen tilaus vahvistaa toimituksemme resursseja kirjoittaa luotettavia uutisia ja juttuja verkkoon.

Tilaa nyt Kansan Uutiset. Edistät moniäänistä journalismia!

Tarjoushintaan kotiin kannettuna 20 €/2 kk. Sähköinen digilehti alkaen 4,90 €/ kk.