Näinhän kaikki meni ennen: Äijä on vetänyt röökiä vajaat kolme vuosikymmentä, köhii ja akka motkottaa. Tupakkalakko katkeaa alkuunsa, ja kaksi toppaa menee taasen päivittäin. Kuiva yskä keljuttaa sen verran, että lääkäriin on mentävä.
Röntgenkuvat ja tuomio: keuhkosyöpä. Kauhu iskee, ja tupakkalakko syntyy heti. Mutta vuosia liian myöhään.
Nyt kaikki menee näin: Jokainen huomaa, että kesät ja talvet eivät ole entisellään. Kakarat yrittävät toistaa koulussa oppimaansa: Maapallon keskilämpötila kohoaa. Aurinko paahtaa rajummin, otsonikerros ohenee, jäätiköt sulavat, meret lämpenevät. Merivesi laajenee lämmetessään, hukuttaa saarivaltioita. Se tulvii ydinvoimaloihin, joista suuri osa on meren rannoilla. Siellä on vettä liikaa, jossakin liian vähän. Lajeja katoaa, aavikot lisääntyvät, porukat alkavat liikkua.
Uhrauksilla rakennettiin hyvinvointivaltio.
Vaan eipä hätää: Lisää poliiseja, lisää lääkäreitä, muuri itärajalle ja sata hävittäjää. Vanha meno jatkuu. Poltetaan turvetta, ajetaan autolla. Bensan hinta ei saa nousta eikä kulutus vähentyä.
Sanonpa teille, tv-poliitikot: Kuunnelkaa ja uskokaa nuoria ja muuttakaa kurssia. Teiltä hommat ovat jääneet hoitamatta ainakin kymmenen vaalikauden ajan.
Pelko ei enää riitä muutokseen, tarvitaan enemmän. Tupakkalakko tuli, kun äijän mielen täytti kauhu. Kauhu on paras tietämäni motivaatiotekijä. Vasta kun ilmastoahdistus muuttuu kauhuksi, on toivoa. Sen jälkeen ymmärretään, että jokaisen on uhrauduttava. Mutta riittääkö aika?
Muistan talvisodan syttymisen ja sen jälkeiset ajat. Jokainen luovutti jotakin pelon tai kauhun edessä. Annettiin polkupyörät, hevoset, autot, kellä sellaisia oli. Joka ei suostunut, siltä otettiin. Sama sääntö oli voimassa rauhan tultua. Evakot ja sodasta palanneet miehet asutettiin toisten omistamalle maalle. Uhrauksilla rakennettiin hyvinvointivaltio.
Simo Seppo
Uimaharju