Hugo Marchant
1960-luku oli merkittävää aikaa meille köyhien työläisperheiden lapsille. Etelä-Amerikassa ja koko maailmassa oli tapahtumassa suuri muutos.
Elin mukana koko Salvador Allenden ajan, sen prosessin. Allende alkoi rakentaa Chilestä samanlaista kuin pohjoismainen hyvinvointivaltio. Kansainvälisessä omistuksessa olleet kupariyhtiöt kansallistettiin ja rahoilla haluttiin rakentaa sosiaaliturvaa, sairaaloita, kouluja ja asuntoja.
Tavallinen ihminen ei täällä voi ymmärtää mitä se merkitsi, koska ei ole elänyt sitä. Täällä työtön saa korvauksen, eikä kuole nälkään.
Olin 20-vuotias. Elin kuin kuka tahansa nuori, minulla oli tulevaisuus ja toivoa, suunnitelmia.
11. syyskuuta muutti koko elämämme järkyttävällä tavalla.
Sitä ennen olin suunnitellut meneväni yliopistoon opiskelemaan matematiikkaa, olin siinä lahjakas. Mutta kaiken sen vuoksi mitä tapahtui ja mitä minä näin, lupasin itselleni, että taistelen diktatuuria vastaan.
Politiikkaa joka hetkessä
Vallankaappaus ei ollut yllätys, maa oli niin kahtia jakautunut, polarisoitunut. Oli Allenden kannattajat ja Allenden vastustajat. Kaikkialla puhuttiin poliittisesta tilanteesta; bussissa, torilla, kadulla.
Syyskuussa 1973 valtava määrä ihmisiä oli valmiina puolustamaan Allenden hallintoa, mutta ei heillä ollut aseita.
Suomessa yhteiskunnallisista asioista tai päivän politiikasta keskusteleminen on kuin eri kieltä. Täällä jo monta sukupolvea on oppinut, että politiikka tapahtuu eduskuntatalossa. Olen kasvanut aivan toisenlaiseen kulttuuriin, jossa politiikka on joka hetkessä läsnä.
Suomessa olen ollut ihan alusta lähtien töissä tai koulussa, siinä mielessä on mennyt aika hyvin. Mutta en ole koskaan ollut kokonaan täällä. Minusta tuntuu aina siltä kuin minun sieluni olisi Chilessä.
Minut on karkotettu kotimaastani, koska olen taistellut oikeistodiktatuuria vastaan. Ennen sitä olin yhdeksän vuotta vankilassa ja sitä ennen maanpaossa Itävallassa.
Vuonna 1980 palasin Chileen maanalaisesti osallistumaan vastarintaan. Olin MIR-puolueen jäsen, olin sissi. Minut oli koulutettu siihen ennen kuin palasin maahan.
Vuonna 1983 jouduimme vankilaan; minä ja vaimo ja lapset. Ihmisiä vietiin vankileireille sen perusteella että kuuluivat poliittiseen puolueeseen tai sosiaaliseen järjestöön. Kaikki järjestöt kiellettiin, hävitettiin.
Vuonna 1992 kuolemantuomio vaihtui maasta karkotukseen.
Osa minusta on Chilessä
Nyt olen tässä, mutta en ole koskaan voinut elää ihan täysillä, koska tärkeä osa minusta on Chilessä. Haluan yhä mennä takaisin ja ottaa paikkani taistelussa.
Sotilasvallankaappuksesta on 40 vuotta, nyt on taas uusi tilanne Chilessä.
Vuonna 2006 alkoivat ensimmäiset isot mielenosoitukset.
Presidentti Michele Bachelet, joka on ihan oikeistolainen, vaikka käyttää hyväkseen perheensä kokemuksia diktatuurin ajalta, torjui silloin mielenilmaukset ihan törkeästi, mutta vuonna 2011 valtavat mielenosoitukset alkoivat uudelleen.
Mapuche-kansa on joutunut taistelemaan koko ajan, he ovat kärsineet paljon. Heidän metsiään havittelevat kansainväliset metsäyhtiöt, suomalaisyhtiötkin ovat valitettavasti siellä mukana.
Chilen asia on yhä meidän asia. Kuten Allende viimeisessä puheessaan sanoi: ”Historia on meidän. Kansat tekevät historian.”
Silvia Aedo
Minulla on neljä lasta, kolme poikaa ja yksi tyttö. Lapsenlapsiakin on.
Kun tulimme Suomeen 21 vuotta sitten, tärkein rooli minulle oli ensin olla kotona, äitinä. Sen jälkeen toimin espanjan kielen opettajana Varkaudessa, jossa asuimme. Nyt yksi pojistani on Chilessä, mutta tulossa Suomeen.
Olemme kotoutuneet tänne pikkuhiljaa, mutta juuret ja suku ovat siellä. Sisälläni tunnen aina, että olemme täällä vain tilapäisesti. Chilestä piti tulla demokraattinen maa ja meidän piti palata kotiin, kun diktatuuri loppuu.
Se loppui vain teoriassa. Asiat ovat muuttuneet, mutta diktatuurin aikainen perustuslaki on yhä voimassa.
Vanhempani ovat kuolleet ja minulla on vielä suru äidin kuolemasta. Äitini sanoi aina, että ensin kansa ja viimeisenä meidän oma perhe. Kaikki jaettiin, ei otettu omaan taskuun. Sellaisia periaatteita ei enää ole.
Syyskuun lähestyminen on joka vuosi minulle vaikeaa aikaa. Mieleen tulevat kaikki ystävät ja toverit, jotka kuolivat, jotka katosivat, jotka tapettiin.
Tulee monimutkainen ja hyvin ristiriitainen olo, kun joku pyytää kertomaan, miksi olemme täällä ja mitä meille Chilessä tapahtui. Mietin mitä itselleni on tapahtunut ja vielä enemmän sitä, mitä lapsilleni on tapahtunut, kun he olivat pieniä.
Me olemme vain yksi perhe tuhansien joukossa. Myös muita vasemmistolaisia perheitä lapsineen oli vankilassa ja heitä kidutettiin. Nyt osa chileläisistä pitää meitä terroristeina, osalle olemme sankareita.
Oikeisto boikotoi Allenden hallintoa
Me näimme kuinka oikeisto boikotoi Allenden hallintoa vastaan järjestämällä elintarvikkeita mustan pörssin kauppaan.
Maanviljelijät antoivat viljan ja hedelmien mätääntyä pelloille. Joku maksoi heille siitä. Kun Allenden kannattajat yrittivät kuljettaa ruokalasteja kuorma-autoilla ihmisille, vastustajat ampuivat näitä autoja. Heillä oli paljon aseita ja he käyttivät niitä.
Myös Chilen uusi sukupolvi on huomannut ettei kaikki toimi niin kuin pitää. Yliopistojen kuukausimaksut ovat suurempia kuin keskimääräinen kuukausipalkka. Poliiseille ja sotilaille annetaan koko ajan lisää rahaa, opiskelijoiden vanhemmat ovat ylivelkaantuneita.
Maassa on paljon liikehdintää, tehdastyöläiset lakkoilevat, opiskelijat osoittavat mieltään. Ja edelleen tällaisen toiminnan takia tapetaan ihmisiä, opiskelijoita, ammattiyhdistysaktiiveja, alkuperäiskansan mapuchen edustajia. On aivan uskomatonta miten heitä kohdellaan, erityisesti nuoria ihmisiä ja lapsia.
Suomalaisten ja muiden eurooppalaisten solidaarisuus on ollut meille chileläisille hyvin tärkeää. Se pitää sanoa ääneen. Me olemme täällä sen takia. Lapsillamme oli esimerkiksi suomalaiset ”kummitädit”, joilta he saivat muun muassa joululahjoja.
Nykyään ei puhuta enää solidaarisuudesta, jokaisen oletetaan huolehtivan vain itsestään. Tämä aika on sellainen, meitä ajetaan itsekkyyteen. Se on surullista.
Javiera Marchant Aedo
Lapsena oikeistolaisuus merkitsi minulle kuolemaa ja vasemmistolaisuus elämää.
Isäni oli elämäni ensimmäiset yhdeksän vuotta vankilassa mielipiteidensä takia. Siksi politiikka on minulle hyvin henkilökohtainen asia. Jos kuulen jonkun olevan vaikka kokoomuksen jäsen, se on minulle henkilökohtainen loukkaus.
Kun puhutaan Chilestä, vallankaappauksesta ja diktatuurista, haluan kiinnittää huomion toisen sukupolven poliittisten pakolaisten tilanteeseen.
Pakolaisperheiden sisällä syntyy jo itsessään ongelmia stressaavasta tilanteesta. Ollaan jouduttu lähtemään pakosta, ei siksi että itse olisi haluttu. Pitäisi sopeutua uuteen maahan, vaikka ollaan ihan hajalla. Se ei koske vain meidän perhettä vaan kaikkia, jotka ovat kokeneet jotain traumatisoivaa.
Meidät on siepattu, meitä on kidutettu, meiltä on riistetty vapaus ja meidän läheisiä on kidutettu. Näin on tapahtunut myös suurelle määrälle ihmisiä meidän ympärillä.
Kun tulee 11. syyskuuta ja meidänkin tarinasta ollaan taas kiinnostuneita, pitäisi ymmärtää, että joka kerta kun ihminen puhuu traumaattisista kokemuksistaan, ne myös kokee uudelleen. Sille on termikin: uudelleen traumatisoituminen.
Ei auta, vaikkei kerro kaikkein kipeimpiä asioita, isän vankilavuosia tai mitä äidille silloin tapahtui. Koko aihe on ihan yhtä kipeä. Joka ikinen hetki me ollaan eletty tätä tragediaa.
Puhun itse ”diktatuuri-sairaudesta” minun ja veljieni kohdalla. Se ilmenee meissä eri tavoin. Itse sairastuin vakavaan masennukseen ja syömishäiriöön.
Taas synnytetään samoja traumoja
Kun meitä pyydettiin puhumaan Helsingin Chile-konserttiin, sanoin että haluamme kertoa mieluummin Chilen tämän hetken tilanteesta. Koska juuri nyt ihmisiä kohdellaan siellä valtion taholta yhtä huonosti kuin meitä.
Chilessä synnytetään tällä hetkellä uusille sukupolville niitä samoja traumoja, joiden kanssa me olemme kamppailleet ja tulemme kamppailemaan koko elämämme ajan.
Kyse ei ole vain yksittäisten ihmisten henkilökohtaisesta kärsimyksestä. On kyse sosiaalisesta kontekstista, siitä mitä koko yhteiskunnan tasolla tapahtuu. Ihmisiltä riistetään ihmisoikeudet, ajetaan ihmisten yli.
Chilessä poliisi kiduttaa taas ihmisiä ja tekee kotietsintöjä, jotka eivät tarkoita samaa kuin Suomessa. Poliisit tulevat kuin pyörremyrsky ja hajottavat kaiken. Tavaroiden lisäksi myös ihmiset.
Olen veljieni kanssa elävä todiste siitä mitä ongelmia seuraa, kun lapsuudessaan joutuu kokemaan sellaista. Ja nyt kaikki se tapahtuu uusille lapsille Chilessä.
Minulle yksi kaikkein surullisimpia asioita on ollut joutua katsomaan läheltä kuinka omat vanhempani eivät voi elää elämäänsä täysillä. Kun näkee, ettei tämä ole heidän paikkansa, heidän kotinsa, vaikka he ovat kuinka sopeutuneita tähän yhteiskuntaan.
Suomessa oleminen on perheellemme rangaistus. Maastakarkoitus on isälleni tuomio, hänellä ei ole vaihtoehtoja, ei vapautta valita, edelleenkään.
Aikoinaan muualla olevien ihmisten tekemällä solidaarisuustyöllä ole merkitystä. Ja se voidaan tehdä uudelleen jos halutaan. Kansainvälinen yhteisö voisi painostaa Chilen hallitusta, jos haluaisi.
Siksi olemme tässä. Siksi olemme valmiit avaamaan meidän haavat uudelleen. Sen takia olemme valmiita puhumaan.
Chilen vallankaappausta ja sen jälkiselvittelyjä muistellaan Kansan Uutisten erikoissivustolla.