Kontulassa asuvat lähihoitaja, sosionomiopiskelija Minja Koso ja vastaava ohjaaja Jukka Raitio ovat molemmat lähiöasumisen kokemusasiantuntijoita. Koson juuret ovat Vuosaaressa ja Raition kahdeksanvuotiaasta lähtien Pihlajistossa.
Kosolle ja Raitiolle vuokra-asuminen lähiössä on itsestään selvä valinta ja puhe omakotitaloon huipentuvasta ”asumisurasta” herättää vain hilpeyttä. Kaipuuta kantakaupungin arvoalueillekaan he eivät tunne.
– Asuin kerran Hakaniemessä, eikä paikka tuntunut omalta, Koso toteaa.
Lähiö on nyky-Suomen kylä. Siellä ei asuta, koska on pakko, vaan koska niin halutaan tehdä.
Koso tunnistaa Lotta Junnilaisen väitöskirjassaan Lähiökylä esittämän kuvauksen siitä, miten ihmiset toistuvasti kuvasivat kotilähiötään kyläksi, jossa kaikki tuntevat toisensa.
– Kun olin nuori, monet sukulaiseni asuivat Vuosaaressa ja elämä oli muutenkin todella yhteisöllistä. Työväenluokkaan kuuluminen ja lähiöasuminen eivät koskaan ole olleet meille häpeän, vaan pikemminkin ylpeyden aiheita. Ollaan oltu ylpeitä siitä, että pärjätään.
Koson juuret ovat niin syvällä Vuosaaressa, että pohjimmiltaan hän kokee olevansa edelleen enemmän vuokkilainen kuin kontulalainen. Yhtä kaikki hän sanoo lähiössä asumisen olevan osa identiteettiään, samoin asumisen kaupungin vuokra-asunnossa.
Vaikka tämän päivän Kontulassa yhteisöllisyys ei Koson nuoruuden Vuosaaren tasolla olekaan, sitä löytyy edelleen. Koso itse kävi esittäytymässä naapureille heti muuttonsa jälkeen.
Auttaminen punoo
luottamuksen siteitä
Junnilaisen tutkimuksessa kaupungin vuokratalossa asuvat arvioivat osakeasuntojen ”kermaperseiden” elämän olevan vähemmän keskittynyttä ihmisiin, enemmän rahaan ja tavaraan. Mammonan huumaamaan keskiluokkaan verrattuna he kokivat olevansa ”tavallisia ihmisiä” ja arvojensa olevan kohdillaan. Asukkaat auttoivat ja tukivat toisiaan monin tavoin, tarjoamalla toisinaan kyydin, toisinaan jopa vuosikausia kestävää lastenhoitoapua.
Avun tarjoamisen taustalta löytyy oletus myöhemmästä vastapalveluksesta. Koska se tulee – jos tulee – joskus epämääräisessä tulevaisuudessa, ihmisten välille syntyy vääjäämättä keskinäistä luottamusta ja avun korvaamisesta tulee autetulle moraalinen velvoite. Asiaa selittää toinenkin tekijä.
– Ihmiset auttavat toisiaan, koska ymmärtävät, että myös itsellä voi joku päivä mennä huonosti, Minja Koso kiteyttää.
Tunne elämisestä samanarvoisten ihmisten joukossa selittää Junnilaisen mukaan asukkaiden viihtymistä lähiökylässään. Jo saman alueen omistusasujat kuuluvat eri luokkaan.
Jukka Raition nuoruuden kokemukset vahvistavat näkemystä.
– Pihlajistoa halkova Salpausseläntie jakoi alueen kahtia. Meidän talot olivat järjestään harmaita, osaketalojen seinissä oli muitakin värejä, Raitio kuvailee.
– Kun koulussa jotkut sanoivat, ettei vuokratalojen pihoille edes uskalla mennä, olin salaa ylpeä. Toisaalta kun teini-ikäisenä ihastuin osaketalossa asuvaan tyttöön, oma asuinpaikkani sai minut tuntemaan myös häpeänsukuista alemmuutta.
Ongelmalähiöstä
ongelma-asukkaaksi
Vaikka Jukka Raitio sanoo, että lähiöillä on paikka syvällä hänen sydämessään ja muutto Kontulaan tuntui kotiinpaluulta. Hän tunnustaa, että sortuu toisinaan selittelemään valintaansa.
– Vaikka en piittaa asumisen statuksesta, joku osa minusta kokee, että vuokra-asumista Kontulassa pitää perustella. Kun joku kysyy, kelaan Kontulan leimaa.
Junnilaisen kirjassa ihmiset kertovat eri tavoista selvitä asuinpaikkaansa liittyvästä ongelmaleimasta tai kääntää se voitokseen huumorin avulla. Sen sijaan oma stigmatisoituminen ongelmalähiön ongelma-asukkaaksi on vaikeampi kestää.
Lähiökylään haastatellut ihmiset kertoivat Lotta Junnilaiselle, miten asuinpaikan tultua ilmi esimerkiksi sosiaalityöntekijät, opettajat ja lääkärit ovat katsoneet heitä alaspäin ja kohdelleet toisen luokan kansalaisina.
Ulkopuolisen väheksynnän kohteeksi joutuminen tai tunne samanarvoisten joukossa asumisesta eivät tarkoita, etteikö lähiökylässäkin ihmisiä luokiteltaisi hyviin ja huonoihin asukkaisiin. Hyvät elävät ja asuvat siististi, huonot kuluttavat päivänsä pubeissa ja metsäbaareissa.
Asukkaiden jo olemassa olevaa yhteisöllisyyttä ei joko havaita tai se nähdään vääränlaisena.
Erityisen helppoa erottelu ”meihin” ja ”heihin” on etnisyyden perusteella. Kotimainen kännikala rappukäytävässä mölyämässä yöllä voi kiukuttaa vähemmän kuin yläkerrassa päiväsaikaan telmivät somalilapset.
– Kallahteen tuli hirveän paljon maahanmuuttajia 1990-luvulla. Kotona puheet olivat avoimen rasistisia ja paheksuttiin, miten niillä on omat lautasantennitkin, Minja Koso kertoo.
– Ihmiset eivät olleet tekemisissä toistensa kanssa. Tutustuminen alkoi myöhemmin lasten kautta.
Kontula on Helsingin monikulttuurisin lähiö. Ostarin kuppiloista suurimman osan omistavat maahanmuuttajat, kaduilla kuulu ja näkyy ihmisten ja kielten kirjo.
Jukka Raitio sanoo olevansa ylpeä Kontulasta ja kontulalaisista.
– Etenkin lapset ovat jo kasvaneet monikulttuuriseen maailmaan.
Yhteisöllisyys
jää tunnistamatta
Junnilainen kuvaa viranomaisten ja järjestöjen pyrkimyksiä yhteisöllistää lähiöitä erilaisten kehityshankkeiden avulla. Hankkeilla on hyvät tarkoitusperät, mutta usein kyse on siitä, että asukkaita ja heidän käyttäytymistään pyritään muuttamaan keskiluokan arvoja ja tapoja myötäilemään. Asukkaiden jo olemassa olevaa yhteisöllisyyttä ei joko havaita tai se nähdään vääränlaisena.
Usein erilaisten yhteisö- ja osallistamishankkeiden perustellaan vähentävän eriarvoisuutta. Tavoitteen voi Junnilaisen mukaan saavuttaa vain siinä tapauksessa, että eriarvoisuuden vähenemisellä ei viitata oikeuksien ja resurssien lisääntymiseen, vaan pikemminkin vääränlaisen kulttuurin muuttumiseen oikeammaksi.
Ihmiset auttavat toisiaan, koska ymmärtävät, että myös itsellä voi joku päivä mennä huonosti.
Minja Koso ja Jukka Raitio tunnistavat ilmiön, mutta vakuuttavat, että hyviäkin hankkeita on ollut. Myös tällä hetkellä toimiva Diakonissalaitoksen D-asema vaikuttaisi toimivan.
Kontulaan maine ongelmalähiönä tai ainakin entisenä sellaisena tuntuu tarttuneen kuin täi tervaan.
Koso kertoo tehneensä internethaun ja havainneensa, että Kontula saa edelleen toimia esimerkkinä ongelmalähiöstä tai vähintäänkin entisestä sellaisesta. Ei Kontula mikään onnela ole, mutta ihan tavallinen lähiö hyvine ja huonoine puolineen.
– Toivottavaa olisi, että lähiöissä kasvavat voisivat olla varauksettoman ylpeitä omasta paikastaan. Nettihaussa tuli vastaan myös juttu, jossa Kontulasta kirjoitettiin uutena Kalliona. Sitä ei kyllä haluta.