Suuresta osasta chileläisiä tuli henkipattoja 11. syyskuuta 1973 tapahtuneen, Yhdysvaltojen tukeman sotilasvallankaappauksen jälkeen. Kenraali Augusto Pinochetin johtama sotilasjuntta vainosi kaikkia, jotka olivat jollain tavalla osallistuneet verisesti syrjäytetyn vasemmistopresidentin Salvador Allenden hallintoon tai olleet muuten aktiivisia vasemmistolaisessa toiminnassa.
Ainakin 3 000 teloitettiin tai kuoli epäselvissä olosuhteissa, kymmenettuhannet pidätetyt joutuivat kidutetuiksi ja saivat vakavia fyysisiä ja henkisiä vammoja.
Kauheuksien keskellä esiintyi kuitenkin myös inhimillisyyttä. Siitä kertoo erään tarinan dosentti Heikki Hiilamo kirjassaan Kuoleman listat – Suomalaisten salainen apu Chilen vainotuille (Otava).
Edelstamin ainoa auttaja
Monet vainotuista hakeutuivat diplomaattisen koskemattomuuden suojaamiin ulkomaiden suurlähetystöihin. Näkyvin pakolaisten auttaja oli ruotsalainen diplomaatti Harald Edelstam, joka lopulta karkotettiin Chilestä. Enemmän julkisuudelta piilossa vastaavaa toimintaa harjoitti Suomen Santiagon-edustaja Tapani Brotherus. Edelstam on kertonut Brotheruksen olleen koko diplomaattikunnassa ainoa, joka auttoi häntä pakolaisten pelastamisessa.
Tämä maininta innosti osaltaan Hiilamon selvittämään arkistolähtein ja haastatteluin Brotheruksen toimia, joita ulkoministeriön virallinen historiankirjoitus ei tunne. Brotherus kollegoineen pelasti jopa 2 500 ihmishenkeä.
Turvaa hakevia ihmisiä alkoi tulvia Suomen edustuston etupihalle, kun levisi sana siitä, että Brotherus oli majoittanut ovikelloa hädissään soittaneen vanhan tuttunsa, Chilen ulkomaankauppasihteeristön entisen päällikön Guillermo Pavezin. Brotherus majoitti pakolaisia asuntoonsa, lähetystön muihin tiloihin sekä myöhemmin DDR:n lähetystöön ja sen diplomaattien lapsille tarkoitettuun kouluun.
DDR oli nimittäin pian vallankaappauksen jälkeen katkaissut diplomaattisuhteet Chileen, ja Suomi oli pyynnöstä ryhtynyt sen suojelijavaltioksi eli DDR:n hallituksen ja kansalaisten etujen valvojaksi Chilessä. Tämä mahdollisti myös DDR:n rakennusten hyödyntämisen pakolaisten suojelemiseen. Esimerkiksi koululla oli jatkuvasti niin paljon majoittujia kuin sinne mahtui, lähes sata kerrallaan.
Oikeistolaisetkin järkyttyivät
Ruotsin Edelstamilla oli ministeriönsä tuki pakolaisten pelastamiselle, omalla kustannuksellaan toimineella Brotheruksella ei.
Ulkoministeriöstä ohjeistettiin aluksi, että pakolaiset siirrettäisiin Meksikon, Argentiinan tai Perun suurlähetystöihin. Ne olivat kuitenkin tiukassa vartioinnissa ja jo ennestään täynnä pakolaisia, osasta diplomaatit olivat vieläpä poistuneet.
Brotherus ei noudattanut ohjetta eikä myöskään paljastanut ministeriölle majoitustoimintansa laajuutta. Ministeriössä oli epäluuloja häntä kohtaan, ja neuvotteleva virkamies Olavi Saikku lähetettiin tarkkailemaan tämän toimintaa. Sosiaalidemokraatti Brotheruksen oikeistolaisina tunnetut työtoverit, Ilkka Jaamala ja Esko Kautto, torjuivat kuitenkin kaikki epäilyt ja vakuuttivat Saikulle Brotheruksen luotettavuutta.
Varakonsuli Jaamala oli majoittanut pakolaisia omaankin asuntoonsa. Häntäkin järkyttivät vainottujen vasemmistolaisten kohtalot. Hän oli muun muassa kuullut humalaisten upseerien kerskuvan, miten he olivat ”vapauttaneet” pidätettyjä helikopterista meren yllä.
Varaslähtö ihmisoikeuksissa
Sittemmin suhtautuminen avuntarvitsijoihin jonkin verran muuttui niin Suomessa kuin monessa muussakin maassa. Suomi otti vastaan ensimmäiset poliittiset pakolaisensa juuri Chilestä.
Kirjan julkistamistilaisuuteen osallistuneen Tapani Brotheruksen mukaan Suomen ihmisoikeuspolitiikka jatkui silti yleisesti ottaen entisellään.
– Ei täällä kukaan ollut kiinnostunut niistä asioista muutamia harvoja kollegoja lukuun ottamatta. Ilmeisesti tuli otettua varaslähtö. 10–20 vuotta myöhemmin suhtautuminen oli aivan toista.
– En voinut olla tekemättä tätä kirjaa, hädänalaisten auttamisesta vaikuttunut Heikki Hiilamo sanoi julkistamistilaisuudessa.