”Onko jumala nämä vanhukset kokonaan unohtanut, kun ei korjaa pois?” ihmetteli hoitaja eräässä pirkanmaalaisessa kunnallisessa hoitokodissa joitakin vuosia sitten. Kävin siellä katsomassa äitiäni pari kertaa viikossa.
Hoitajia oli mielestäni kyllä riittävästi, mutta hoitotyö ei tuntunut kiinnostavan. Mennessäni muutaman kerran huomauttamaan, että kutsupuhelimet soivat, sain vastaukseksi: ”Ei niillä mitään hätää ole.”
Toivoessani, että äitini autettaisiin välillä sängystään istumaan, minulle vastattiin: ”Ei me sun äitiäs ehditä nosteleen.”
Otin yhteyttä hoitokodin lääkäriin keskustellakseni äitini lääkityksestä muiden asioiden ohella. Hän kysyi lääketieteellistä koulutustani ja totesi, ettei jaksa kuunnella narinoita.
Otin äitini asiassa yhteyttä viranomaisiin, minkä johdosta minut kutsuttiin hoitokodin johtajan luokse. Hän antoi minulle ankarat moitteet menettelystäni.
Viimeisenä kesänä minulle ilmoitettiin hoitokodista, että äitini oli siirretty ”terminaalihoitoon” ja hänelle oli aloitettu morfiinin antaminen. Yhdessä ulkopuolisen lääkärin kanssa kiiruhdimme hoitokotiin. Mukanani ollut lääkäri tutki äitini ja tilasi ambulanssikyydin sairaalaan. Siellä äitini sai perushoidon todettuun keuhkokuumeeseen.
Lähtiessäni äidin mukana kohti sairaalaa eräs hoitokodin hoitajista totesi: ”Mikäli kyseessä olisi äitini, ei häntä vietäisi sairaalaan.” Totesin, että luojan kiitos kyseessä on oma äitini.
Mielestäni yhteiskunnassamme on erittäin vakava asennevamma heikompia yhteiskuntamme jäseniä kohtaan.
Irma Valkiala
Tampere