Nuori Karl Marx (1818–1883) luonnehti lehdistöä ja julkisuutta sanalla Volksgeist, kansanhenki. Hänen mukaansa yhteiskunnallinen edistys ja kehitys edellyttävät sensuurista vapaata lehdistöä ja vapaata mielipiteenmuodostusta. Yhdenmukaisuuteen pakottaminen ja poikkeavien näkemysten sulkeminen pois julkisuudesta taannuttaa yhteiskuntaa.
Toukokuussa 1842 kirjoittamassaan artikkelissa ”Debatten über Pressfreiheit” (Väittelyjä lehdistönvapaudesta) Marx vertaili sananvapautta Euroopan maissa ja päättyi Hegelin näkemykseen kansanhengestä.
Lehdistö ilmensi kansanhenkeä, kun mikään ei rajoittanut erilaisten näkemysten pääsyä julkisuuteen. Julkisuudella on sivistävä vaikutus ja kansanhenkeen kuuluu niin kirjallisuus kuin kilpaileva lehdistökin.
Lehdistö on yksilöiden yleisin keino ilmaista toisilleen henkistä olemistaan, sitä ideaalista maailmaa, joka alati kumpuaa todellisuudesta. Ja kansanlehdistön perustana on kirjallisuuden luoma sivistys.
Yhteiskuntatieteiden tohtori ja toimittaja Jorma Mäntylä teki pioneerityötä Tiede & edistys -lehdessä (4/2018) julkaisemassaan laajassa artikkelissa Karl Marx ja Friedrich Engels tutkivan journalismin edelläkävijöinä.
Mäntylän mukaan Marxin lehdistökäsityksiä ei ole Suomessa tutkinut kukaan sitten vuoden 1977, jolloin Jyrki Jyrkiäinen julkaisi Tampereen yliopistossa lisensiaattityönsä Journalismi ja yhteiskunta – tutkielma porvarillisen journalismin perustavista kehityssuunnista ja journalistisen järjestelmän eriytymisestä.
Mäntylä arvioi, että yksi syy vasemmistolehtien levikin laskuun muun muassa Suomessa johtuu leninistisen lehdistömallin pakotetusta tuomisesta länteen. Mäntylän mukaan nykyisen Venäjän viestintämalli perustuu edelleen leniniläiseen lehdistöteoriaan. Niin lujaan se siellä aikoinaan päihin taottiin.
Sanomalehti työväestön puhujalavana
Mäntylän mukaan Marxin ja Engelsin lehdistökäsitys poikkeaa merkittävästi siitä lehdistöteoriasta, jonka V.I. Lenin (1870–1924) esitti vuonna 1902 Mitä on tehtävä? -teoksessaan. Lenin katsoi, että kaupallinen sanomalehti oli lähinnä petkutus, hauskuutus ja rikastumisväline. Se tapetoi arkielämän jokapäiväiset ongelmat ja tarpeet pois näkyvistä sopeuttamalla lukijansa mielipiteet olemassa oleviin oloihin.
Vasemmistolehdistö pyrkii muuttamaan todellisuutta ihmiselle myönteisemmäksi. Se toimii työväestön puhujalavana ja sen lukijat ovat myös lehteen kirjoittajia, keskustelijoita sekä aineiston hankkijoita. Lenin leimasi arvostelunvapauden porvarilliseksi periaatteeksi ja määritteli sanomalehden tehtäväksi toimimisen kollektiivisena propagandistina ja agitaattorina. Lehden tehtävänä oli levittää pienen etujoukon hyväksymää aatetta.
Mäntylän mukaan aatetta ei saanut arvostella, vaan kaikkien tuli olla julkisuudessa yksimielisesti hyväksytyn aatteen tukena:
”Periaate omaksuttiin laajasti sosialistimaissa. Sillä perusteltiin ennakkosensuuri sekä toimittajakoulutuksen monopolisointi yliopistoissa ´proletaarisen puolueellisuuden` tueksi.”
Mäntylä huomauttaa, että Marx ei ollut julistavan puoluejournalismin kannalla, vaan lainasi toisinaan Rene Descartesin lausetta ”De omnibus dubitandu”, kaikkea on syytä epäillä:
”Leninin lehdistönäkemys samaistettiin Marxin käsityksiin. Tästä johtuen marxilainen lehdistöteoria on edelleen kehittämättä. Iring Fetscher näki Marxin eron leninistiseen lehdistöteoriaan jo vuonna 1969, ja Jyrki Jyrkiäinen yritti sovittaa vuonna 1977 Marxin ja Leninin lehdistönäkemyksiä.”
Sensuuri kehityksen jarruna
Parhaiten kansanlehdistö toimi vuonna 1842 Marxin mielestä Hollannissa, Sveitsissä, Englannissa ja Ranskassa. Preussin sensuuri oli sietämätöntä ja jarrutti yhteiskunnallista kehitystä.
Marxin mielestä lehdistön sensoreiden pitäisi olla yliluonnollisia neroja kyetäkseen erottamaan hyvän journalismin huonosta. Vapaa lehdistö pysyy hyvänä, vaikka sen tuotteissa olisi huonoa, koska huonot tuotteet ovat poikkeuksia vapaassa lehdistössä.
Ja mikäli sensorit tietävät mikä on hyvää ja huonoa, miksi he eivät itse kirjoita ja toimita julkaisuja? Toisinaanhan lapsikin voi nähdä sellaista mitä älykkäin aikuinenkaan ei huomaa, kuten sadussa keisarin uusista vaatteista tapahtuu.
Sensuurilla on lamauttava vaikutus, koska silloin valtaapitävät kuulevat vain oman äänensä. Kritiikin puuttuessa ei tiedetä mitä pitäisi muuttaa tai kehittää ja miten.
Saksa oli Marxin mukaan kehittynyt sensuurista huolimatta, vaikka olikin jäänyt jälkeen Hollannista, Sveitsistä ja Englannista.
Lokakuussa 1842 vasta 24-vuotias Marx valittiin Rheinische Zeitung -lehden päätoimittajaksi. Marx ja Engels tapasivat lehden toimituksessa ensimmäistä kertaa heti saman vuoden marraskuussa. Lehden omistajiin kuuluneet Georg Jung ja Moses Hess pitivät Marxia terävimpänä älynä, jonka olivat koskaan tavanneet.
Lehti ilmestyi kerran viikossa nelisivuisena, lisäksi ilmestyi liitteitä. Ennakkosensurointi vaati, että käsikirjoitukset piti toimittaa tarkastettavaksi illalla ennen lehden painatusta. Marx puijasi sensoreita, väitteli ja käytti henkilökohtaisia suhteita ujuttaakseen lehteen hyvinkin kriittisiä kirjoituksia. Marx erosi päätoimittajan toimesta maaliskuussa ja lehti lopetettiin huhtikuussa 1843. Tuolloin lehden tilaajia oli 3 500.
Puuvarkauslaki lähtölaukaus Pääomalle
Nuori Marx innostui taloustieteestä ja porvarillisen yksityisomistuksen yksipuolisuudesta laatiessaan vuonna 1842 Rheinische Zeitungiin artikkelia laista, joka oli säädetty koskemaan polttopuuvarkauksia yksityismetsistä.
Aihetta käsittelevä artikkeli ”Debatten über das Holzdiebstahlgesetz” ilmestyi loka-marraskuussa, ja se oli lähtölaukaus Marxin tulevalle pääteokselle, Pääomalle. Artikkeli aiheutti sittemmin lehden lakkauttamisen.
Maatyöläiset olivat saaneet kerätä jokamiehen oikeudella kuivia oksia metsistä polttopuuksi.
Uusi laki uhkasi kuivien oksien kerääjiä vankeusrangaistuksella vaikka maalaiset olivat vanhastaan tottuneet jokamiehen oikeuden nimissä vapaasti keräämään kuivia oksia polttopuiksi.
Marx arvosteli lakia, koska omistajan ja varkaan muodollinen vastakkainasettelu jätti ”inhimilliset tarpeet” huomioimatta. Hän kutsui lakia laillistetuksi ryöstöksi, ja suututti ilmaisullaan paikalliset metsänomistajat. Omistusoikeus meni sananvapauden edelle.
Marxin mielestä varas, joka käyttää puuta, tarvitsee sitä kipeämmin kuin puun myyjä. Tämä vastakkainasettelu epäinhimillistää ihmiset kohdellessaan niin puun käyttäjää kuin puun myyjääkin puun omistajina. Marxin mukaan laki, joka pitää ihmisiä vain omistajina, pitää esineitä vain omaisuutena ja omaisuutta vaihtoesineinä, ei käyttöesineinä.
Rikos omistajalle maksettavaa korkoa
Preussissa vuonna 1836 käsitellyistä rikosasioista peräti 150 000 koski puuvarkauksia ja rikkomuksia metsä-, laiduntamis- sekä metsästyslainsäädäntöä vastaan. Tämän johdosta Preussin hallitus esitti maapäiville lakiehdotuksen, joka kieltäisi puun keruun metsistä ilman omistajan lupaa ja rankaisisi risujen poimimisesta kuten varkaudesta. Tämä maapäivien 1841 hyväksymä lakiluonnos oli Marxin mielestä tyypillinen luokkalakiehdotus: yksistään metsänomistajien etujen puolesta, talonpoikaisköyhälistöä vastaan.
Marx lähti artikkelissaan Jean-Jacques Rousseaun (1712–78) esittämästä periaatteesta, että omaisuudeksi ottaminen ei saa tapahtua tyhjän seremonian välityksellä, vaan työn ja uutteruuden kautta, ainoiden omaisuuden merkkien välityksellä, joita juridisten perusteiden puuttuessa toisten tulee kunnioittaa. Metsänomistajat eivät olleet laittaneet tikkua ristiin oksien metsään ilmaantumisen eteen. Siksi rydöspuu ei ollut metsänomistajan omaisuutta vaan muotoutumatonta omaisuutta, joka kuuluu valtausoikeuden piiriin.
Maapäivien lakiehdotus saneli, että metsänomistajalle on hyvitettävä varastetusta puusta varastetun puun arvo, sitten jopa kahdeksankertainen rangaistusmaksu ja lopuksi ylimääräinen maksu erityisenä hyvityksenä. Näin rikos muuntui Marxin mielestä omistajalle maksettavaksi koroksi. Koska metsänomistaja esiintyy jo puuvarkaudesta kiinnostuneena henkilönä, hänestä tuleekin rikoksentekijän kumppani. Ja kaikki tämä tapahtuu laillisella pohjalla.
Lehdistönvapaus alisteinen elinkeinovapaudelle
Marx törmäsi Rheinische Zeitung -lehden päätoimittajana kaupallisen lehdistön ongelmaan. Köyhien maataloustyöläisten polttopuun keräämisen puolustaminen suututti paikallisia metsänomistajia, joilla oli vaikutusvaltaa Rheinische Zeitungiin.
Lehdistönvapaus oli alisteinen elinkeinovapaudelle. Onko sellainen lehdistö vapaa, joka alentuu elinkeinoksi? ”Lehdistön ensimmäinen vapaus on siinä, että se ei ole elinkeino.”
Rheinische Zeitungin lakkautuspäätöksen jälkeen Marx kirjoitti Arnold Rugelle, että ”Preussissa koirakaan ei saa elää ilman poliisin lupaa.”
Jorma Mäntylän mukaan Marx esitti Rheinische Zeitungissa (15.5.1842) ajatuksen, mikä tiivistää Marxin lehdistökäsityksen:
”Vapaa lehdistö on kansanhengen kaikkialla avoin silmä, jossa ilmenee kansan luottamus itseensä. Sen puhe sitoo yksilöt valtioon ja maailmaan. Vapaassa lehdistössä aineellisista kamppailuista selkeytyy henkisiä kamppailuja ja niiden karkea aineellinen muoto idealisoituu. Lehdistönvapauden oloissa vapaus rankaisee. Sensuurin oloissa vapautta rangaistaan.”
Kirjailija Erno Paasilinna (1935–2000) tavoitteli vuonna 1991 samantapaista äänensävyä kirjoittaessaan lehden yleisönosastosta. Yleisönosasto yleisenä ilmiantajana on kansan oma virasto, oikeastaan sen ainoa virasto, kaikki saavat siltä hetkellisen avun kärsimyksiinsä.
Yleisönosasto on kansalaismoraalin vartija, jyrkkä ja ehdoton, sen on pakko olla sitä, koska se on kansan ainoa äänitorvi. Yleisönosasto asettuu pienen puolelle suurta vastaan, kansalaisen puolelle valtiota vastaan, heikon puolelle sortajaa vastaan:
”Yleisönosasto on kieltämättä luonteeltaan konservatiivinen, se on totta, se jarruttaa maailman hulluja uutuuksia niin kauan kunnes niitä on tarpeeksi kokeiltu ja ne voidaan hyväksyä yleiseen käyttöön. Se hyökkää metron rakentamista vastaan säälimättömästi ja sokeasti, niin luullaan, vaikka todellisuudessa se raivaa tieltä pahimmat epäkohdat joita insinöörit ja keinottelijat ovat yhdessä luoneet ja jotka eivät sitä tyydytä. Ja vielä senkin jälkeen kun se on uuden liikennemuodon hyväksynyt se pitää tarkkaa huolta sen toiminnasta.”
Lehdistö kansanhengen avoin silmä
Jorma Mäntylän mukaan Marxin ja Engelsin käsitys lehdistöstä on lähellä John Stuart Millin (1806–73) esittämää liberaalia sananvapauskäsitystä, vaikka Marxin käsitys lehdistöstä meneekin Milliä pitemmälle. Millin idea hyvästä elämästä on lähempänä Marxin vieraantumatonta ihmistä kuin Jeremy Benthamin (1748–1832) utilitaristista onnellista ihmistä:
”Millin autonominen ihminen toimii rationaalisesti. Marxin autonominen ihminen edellyttää toisenlaista sosiaalista kontekstia, mutta hän käyttäytyy sosiaalisesti vastuullisesti, ei kiihkeän itsekkäästi.”
Marx painotti valtion alistavaa luonnetta, Mill katsoi yleiseen äänioikeuteen perustuvan edustuksellisen hallinnon lieventävän valtion alistavuutta. Kun eri väestöryhmät saavat edustuksen parlamenttiin ja paikallishallinnon elimiin, valtio koetaan enemmän omaksi. Tällöin myös lehdistön täytyy ottaa huomioon eri ryhmät. Edustuksellinen demokratia laajenee lehdistöön ja julkisuuteen.
Mäntylän mukaan Marx ja Mill olivat yhtä mieltä siitä, että pelkkä lakiin kirjattu sananvapaus ei ollut riittävä:
”Lehdistön tulee olla kaikkialla läsnä, aktiivinen vallanpitäjien vahtikoira. Marx ilmaisi sen sanoin kansanhengen kaikkialla avoin silmä. Millin mukaan vallanpitäjiä tarkkailee riippumaton julkisuus, ja kaikkia läsnä oleva sanomalehdistö.”
Marx kuitenkin kyseenalaisti, voiko toimittajan työ olla ammatti. Lehdistön omistus oli yksityistä, mutta tuotanto oli yhteiskunnallista. Hänen mukaansa lehdistön vapaus oli porvarillinen etuoikeus. Lehtien painaminen ja niiden ostaminen edellyttivät rahaa.
Kepeyttä vai valistusta
Lakiin kirjattu sananvapaus ja ennakkosensuurin kielto eivät Marxin mukaan vielä taanneet sitä, että lehdistö tuntisi sosiaalista vastuuta. Jos se yksityiseen omistukseen vedoten syrjii ja jättää jotain julkaisematta, se ei ole kansanhenkeä heijastavaa kansanlehdistöä.
Mediatutkija Erkki Karvonen joutuikin toteamaan 158 vuotta Marxin jälkeen:
”On kyselty huolestuneina, mitä tapahtuu, jos uutishuoneen ja markkinointiväen välinen seinä puretaan ja markkinapuolen väki alkaa määrätä uutisasioiden käsittelyä. Entä jos ylikansallinen viihdejätti ostaa uutistoimintaa harjoittavan televisioyhtiön ja alkaa vaatia konsernin omille tuotteille erityiskohtelua? Entä jos toimittajan tai uutisankkurin ansiot sidotaan suoraan siihen yleisömäärään, jonka hän onnistuu saamaan ohjelmalleen tai jutulleen? Jos mahdollisimman monen silmäparin sitominen kanavaa katsomaan on tärkein asia, niin eikö silloin viihdyttävyys, seksikkyys, kyky flirttailla katsojien kanssa nouse kaikkein tärkeimmäksi arvoksi?”
Karvosen kollega Ulla-Maija Kivikuru jatkoi Karvosen ajatusta:
”Journalismi käsittää nykyisen median sisällöstä 10–15 prosenttia, ja se kutistuu koko ajan sisältölaajuuksien kasvaessa. Se mikä kasvaa on jotakin vallan muuta kuin journalismia. Se on viihdettä, musiikkia, kuluttajaneuvontaa, kukaties rippunen taustaa, valistusta ja korkeakulttuuriakin. Journalismia pidetään yhä median lippulaivana, sen yhteiskunnallisen aseman määrittäjänä, mutta itse asiassa journalismia tulkitaan mediaa dominoivan aineiston läpi ja kautta. Median sisältöjen tulee olla kepeitä ja suussa sulavia, jottei vastaanottaja joudu liikoja vaivautumaan. Media voi hyvin, mutta journalismi puristui kuoliaaksi.”
Sensuurista vapaa arvostelunvapaus
Jorma Mäntylän mukaan Marxin ja Engelsin lehtikirjoittelu tulee lähemmäksi sosiaalisen vastuun lehdistöteoriaa kuin liberaalia teoriaa.
Sosiaalisen vastuun lehdistöteorian esitti Yhdysvalloissa Hutchins-komitea 135-sivuisessa mietinnössään vuonna 1947 klassisen liberalistisen lehdistöteorian täydennykseksi.
Mietinnön mukaan vapaan ja vastuullisen lehdistön tuli tarjota päivittäin kattava ja mielekäs arvio päivän tapahtumista. Sen tuli toimia julkisen keskustelun ja kritiikin foorumina sekä päästää erilaiset yhteiskunnalliset toimijat, ryhmittymät ja vähemmistöt edustavasti mukaan mielipiteenvaihtoon. Median tuli tarkastella erilaisia yhteiskunnassa esiintyviä arvoja ja päämääriä sekä tarjota riittävästi tietoa päivän tapahtumista.
Mäntylän mukaan komitea ei esittänyt median kansallistamisia tai monopolien purkamisia, vaan reformeja joilla vapaa kilpailu ja monipuolinen yhteiskunnallinen keskustelu taattaisiin.
Mäntylän mukaan Marx ei myöskään esittänyt sanomalehtien sosialisoimista:
”Hänelle oleellista olivat vapaa ja sensuroimaton julkisuus sekä arvostelunvapaus. John Stuart Mill puolestaan hyväksyi valtiollisen kustantamon, kunhan sillä ei ole monopolia. Tästä britit sittemmin johtivat julkisomisteisen radiolaitoksen BBC:n perustelut.”
Marx ja Engels kirjoittivat elämänsä aikana noin 2 000 lehtiartikkelia. Niitä julkaisi 130 sanoma- ja aikakauslehteä 12 maassa.
”Marxin ja Engelsin artikkelit Rheinische Zeitungissa, Neue Rheinische Zeitungissa sekä The New York Tribunessa loistavat 150 vuoden takaa esimerkkeinä tämän päivän tutkiville toimittajille,” Mäntylä toteaa.
Lähteitä:
Jorma Mäntylä: Karl Marx ja Friedrich Engels tutkivan journalismin edelläkävijöinä, Tiede & edistys -lehti 4 / 2018.
Nikolai Lapin: Nuori Marx, suom. Vesa Oittinen, Kustannusliike Edistys 1977.
J. Stepanova: F. Engels – Lyhyt elämäkerta, suom. J. Lindroos ja O. Kukkonen, Kustannusliike Progress 1979.
Vesa Oittinen: Marx & moderni – Jatkuvuuksia ja katkoksia Marx-kuvassa, Niin & näin 2018.
Erkki Karvonen: Kaupallisuus journalismietiikan uhkana, Niin & näin -lehti 4 / 2000.
Ulla-Maija Kivikuru: Media voi hyvin, mutta journalismi puristui kuoliaaksi, Niin & näin -lehti 4/2000.
Pertti Julkunen: Luokat, hegemonia ja sanomalehti – tutkielma Leninin julkisuuskäsityksistä ja journalistisista pyrkimyksistä 1899 – 1914, Tampereen yliopisto, Tiedotusopin laitoksen julkaisuja 52 / 1985.
Karl Marx: Louis Bonaparten brumairekuun kahdeksastoista, Marx-Engels valitut teokset osa 3, Kustannusliike Edistys 1978.
Axel Honneth: Sosialismin idea, suomennos ja jälkisanat; Arto Kuusterä & Jussi Palmusaari, Gaudeamus 2018.
Juttuun korjattu 24.4..2019 Karl Marxin kirjoittaman artikkelin Debatten über Pressfreiheit (Väittelyjä lehdistönvapaudesta) kirjoitusasu.