Juha Drufva

Koskaan ei taloudella mene riittävän hyvin, vaikka sillä menisikin riittävän hyvin. Talousjournalismin tehtävänä on toistella markkinakapitalismin uskontunnustusta: Raha meidän, joka olet taivaasta, pyhitä meidän nettovoittomme.

Iltalehden etusivun pääuutinen 27. maaliskuuta kertoi kruununprinsessa Victorian edellisen perjantain vierailusta kajaanilaisten työmiesten luona Tukholmassa Henriksdalin jätevedenpuhdistamo-työmaalla. Stockholm Vatten järjesti prinsessan työmaavierailun maailman vesipäivän kunniaksi.

YIT:n työmaalla aliurakoitsijana kallionrakennustöitä tekevän kajaanilaisen Power Mining Oy:n työntekijät Toni Tikkanen ja Max Åklundh pääsivät poseeraamaan työmaakypäräpäisen prinsessan kanssa. Tapauksen kunniaksi työmiehet nimesivät uuden porausjumbon Victoriaksi, kysyttyään ensin kasteluvan prinsessalta itseltään.

Prinsessa oli maininnut Tikkaselle, että hänen oma poikansa Oscar olisi varmasti kiinnostunut porauskoneista. Prinsessa oli kysellyt myös miesten työstä ja koneella työskentelystä. Tikkanen kuvaili prinsessaa todella mukavan oloiseksi ihmiseksi.

Jäämme jännityksellä odottamaan, milloin kruununprinsessa Victoria kutsuu kajaanilaiset Toni Tikkasen ja Max Åklundhin vastavierailulle omalle työmaalleen kuninkaanlinnaan.

Silloin työmiehille paljastuisi, onko Victoria H.C. Andersenin sadun todellinen prinsessa.

ILMOITUS

Tarinahan menee niin, että prinssi halusi löytää itselleen puolison. Eräänä myrskyisenä yönä nuori nainen ilmestyi prinssin linnan ovelle pyytäen suojaa myrskyltä. Hän väitti olevansa prinsessa. Kuningatar, prinssin äiti halusi testata, puhuiko nainen totta. Kuningatar piilotti herneen naisen vuoteeseen neljänkymmenen päällekkäin ladotun patjan alle. Patjojen väliin hän laittoi vielä pehmikkeiksi untuvahöyheniä.

Aamulla nainen valitti, ettei nukkunut yhtään yön aikana, koska jokin kova pisteli hänen ihoaan. Lisäksi hän oli yltä päältä mustelmilla. Tämä todisti hänet todelliseksi prinsessaksi.

Takaisin monarkiaan

Oliko tämä Iltalehden prinsessasatu-uutinen eduskuntavaalien kynnyksellä kuninkaantekopuolue kokoomuksen ja Uuden Suomen jatkajan Iltalehden kannanotto tasavaltalaiseen hallitusmuotoomme?

Herättävätkö kuninkaalliset uutiset kokoomuslaisissa edelleen kaipuun kolmisäätyopin herruusyhteiskuntaan, jossa vallankäytön oikeus tulee suoraan itse Jumalalta. Lestadiolaisethan pitävät edelleen kolmisäätyoppia ainoana oikeana jumalaisena vallanjakomuotona.

Lestadiolaisille kolmisäätyopin määrittelemä esivalta on poliittisen muodon maanpäällinen järjestys, jonka oikeusperusta on Jumalan tahdossa. Jumalan siunaamaa esivaltaa edustavat yhteiskunnan hierarkiat perheestä koulumaailmaan ja työelämään, sosiaaliviranomaisiin, poliisiin, armeijaan ja valtiojohtoon.

Demokratia ja politiikka ovat lestadiolaisille tärkeitä keinoja ainoastaan esivallan tukemiseksi. Tässä katsannossa ammattiyhdistysliike on pahan ilmentymä, koska ay-liike on perustettu vain yrittäjien kiusaksi. Ateistinen vasemmistolaisuus on merkki lopun ajoista.

Kokoomuslaiset kuninkaantekijät

Iltalehden prinsessa Victorian työmaavierailu-uutinen viestii, ettei sadan vuoden takainen monarkiapolte ole vieläkään kokoomuslaisilta hellittänyt. Valitsihan Suomen eduskunta 9. lokakuuta 1918 äänin 64–41 Suomen kuninkaaksi Hessenin prinssi Friedrich Karlin (1868–1940).

Tuolloin 50-vuotias tuleva kuningas ”Väinö I” ehti jo pohtia linnansa sisustusta ja opetteli Suomea lähettiläs Harri Holman ohjauksella. Tosin suomen kielen opettelusta ei prinssi jaksanut oikein innostua.

Berliinin lähetystösihteeri Hjalmar Procope (1889–1954) sekä tuleva kokoomuksen puheenjohtaja sekä tuleva Helsingin kaupunginjohtaja Antti Tulenheimo (1879–1952) perehdyttivät tulevaa kuningasta suomalaiseen yhteiskuntaan, politiikkaan ja lainsäädäntöön.

Suomalaisia lähetystöjä tavatessaan prinssi Karl kutsui suomalaisia nimityksillä ”das Volk der ernsten Augen” (vakavien silmien kansa) sekä ”das Volk des ernsten Blick” (vakavan katseen kansa).

Kirjailija-opettaja-kääntäjä Jalmari Hahl (1869–1929) laati Friedrich Karlista naiiviin ja paatokselliseen sävyyn esittelyvihkosen Tuleva kuninkaamme.

Seurapiirijournalismin kannalta tämä supisuomalainen monarkiailottelu jäi valitettavan lyhytaikaiseksi. Joutuihan saksalaisten oma keisari Vilhelm II lähtemään maanpakoon Hollantiin jo 9. marraskuuta 1918.

Mutta suomalaiset monarkistit eivät hellittäneet. Joulukuun 9. päivänä nuorsuomalaisten ja suomettarelaisten saksalaista kuningasta kannattaneet monarkistit perustivat ”Kansallisen Kokoomuksen.”

Heidän vakaana aikomuksenaan oli tehdä Suomesta Ruotsin kaltainen monarkia. Tunnetuimpia tuon ajan kuningasvallan kannattajia olivat muun muassa P.E. Svinhufvud, J.K. Paasikivi, Eero Järnefelt ja Jean Sibelius.

Viisi päivää kokoomuksen perustamisen jälkeen 14. joulukuuta päivätyssä kirjeessään Friedrich Karl erosi kuninkuudestaan. Ja vuoden 1918 loppuun mennessä kävi myös selväksi, etteivät länsivallat olisi tunnustaneet Suomen itsenäisyyttä, jos maata olisi hallinnut saksalainen ruhtinas.

P.E. Svinhufvud tapasi Friedrich Karlin Tallinnassa 25. syyskuuta 1918. Sitä lähempänä Suomea kuninkaamme ”Väinö I ” ei koskaan käynytkään. Hän jäi etäkuninkaaksi.

Seurapiirijournalismi kapitalismin ompeluseurana

Huijari, saituri ja viekas palvelija ovat olleet komedian perustyyppejä 1600-luvulta lähtien. Venäläinen kirjallisuustutkija Mihail Bahtin (1895–1975) huomauttaa, että myös lääkärit, lakimiehet ja aatelisherrat ilmaantuivat englantilaiseen romaaniin alun perin koomisina tyyppeinä. Vähitellen ne siirtyivät ulkokohtaisina henkilöhahmoina romaanin toisarvoisiksi koomisiksi taustatekijöiksi. Vasta 1900-luvulla heistä tuli romaanin pääsankareita.

Sankarin siirtäminen koomiselta tasolta ihailun ylimmälle tasolle vaatii sankarin kuvaamista onnettomuuksissa ja kärsimyksissä. Miten on mahdollista, että perinteisistä komedioiden saiturihahmoista, kitupiikistä ja hempukkamaisesta palvelijatar-tyypistä on tullut aikamme mediasankareita, joita esitellään vakavissaan vailla koomisuuden häivääkään?

Entä millaisissa kärsimyksissä suomalainen yläluokka on joutunut karaistumaan, jotta se on voinut kansan silmissä karistaa yltään koomisuuden merkit ja kohonnut saiturista traagiseksi finanssinerohahmoksi, jonka ainoa tehtävä on valittaa talouskäyrien alaspäin suuntautuneisuutta.

Seurapiirijournalismi markkinakapitalismin ompeluseurana ei pysty vastaamaan edellä esitettyyn kysymykseen. Asian oikean laidan selvillesaamiseksi tarvittaisiin puhdasveristä veijarijournalismia, jotta naamioiden takainen totuus paljastuisi todelle.

Koskaan ei taloudella mene riittävän hyvin vaikka sillä menisikin riittävän hyvin. Talousjournalismin tehtävänä on toistella markkinakapitalismin uskontunnustusta: Raha meidän, joka olet taivaasta, pyhitä meidän nettovoittomme.

Talousjournalismin erityissuojelua nauttivat finanssikeinottelijat ovat todellisuuskarkureita, jotka naamioituvat muuntamalla kaiken fiktioksi ja poseeraukseksi. He eivät halua ottaa aiheuttamiaan onnettomuuksia mukaan pakomatkalleen, varsinkaan, kun talousjournalismi tekee heistä sankareita.

Missä kohden talousjournalismi eroaa mainonnasta? Miksi talousjournalismi ei pyri vilpittömästi sellaiseen kaupankäyntiin, jossa sekä ostaja että myyjä kokevat voittavansa? Miksi toisen häviämä raha voittajan kädessä on talousjournalismille niin rakas?

Juonia, huijauksia, kepposia

Voisiko ajatella, että veijarijournalismi kehittyisi tasaveroiseksi seurapiiri-, uutis-, talous-, urheilu ja kulttuurijournalismin rinnalle?

Seurapiirijournalismi näyttää ulkoisesti huolettoman kepeältä, vaikka todellisuudessa sitä raskauttavat tittelit, arvohierarkiat, asemat, kunniamerkit, kunnianosoitukset, saavutukset, omaisuus, hienostelu ja teeskentely. Toisin sanoen kaikki mahdolliset ja mahdottomat ihmisten väliset yhteiskunnalliset naamiot.

Veijari on tyyppi, jota ei voi määritellä hänen persoonallisuutensa, tekojensa tai tapahtumien mukaan. On vaikea sanoa, onko veijari rikollinen vai rehellinen ihminen, ilkeä vai hyväsydäminen, pelkuri vai rohkea.

Hänen olemukseensa ei kuulu rikokset enempää kuin uroteotkaan. Voimakeinojen sijaan veijari turvautuu maailman pahuutta vastaan juonien, huijausten ja kepposten avulla, sekä hyödyntämällä vallanpitäjien ja mahtimiesten heikkouksia.

Veijari ei tavoittele titteleitä, palkankorotusta eikä pyri parantamaan maailmaa. Veijarin maailmankatsomuksessa ne edustavat nousukkaiden naurettavuuksia.

Veijari on puolustuksen, syytösten, ylistyksen tai paljastusten ulkopuolella. Hän ei tunne katumusta eikä itsepuolustusta. Häntä ei voi suhteuttaa mihinkään normiin, vaatimukseen tai ihanteeseen, eikä hän ole persoonallisuutena johdonmukainen. Veijari on vapautettu kahlitsevista normeista, joiden perusteella ihmiset jaotellaan jyviin ja akanoihin.

Peräti 318 meneillään olevien eduskuntavaalien ehdokkaista on saanut rikossyytteen vuosina 2004–2019. Syytteitä on tullut heille kaikkiaan 587. Ehdokkaat ovat saaneet tuomioita puukotuksesta, huumerikoksista sekä yrityksestä peruuttaa poliisien päälle kuorma-autolla:

Paavo Väyrysen entisestä Terve Helsinki -liikkeestä Suomen kansa ensin -puolueeseen vaihtanut Sami Salonen on saanut käräjäoikeudessa tapon yrityksestä ja laittomasta uhkauksesta kolme ja puoli vuotta vankeutta, minkä hovioikeus vahvisti 2013. Oikeuden mukaan Salonen yritti tappaa tuttavansa viidellä kääntöveitsen iskulla. Puukotuksen jälkeen Salonen uhkasi toista tuttavaansa tappamisella, mistä tuli tuomio laittomasta uhkauksesta.” (HS 7.4.19).

Median sepitteellinen maailma elävää elämää vastassa

Ovatko nämä 318 rikossyytteen saanutta eduskuntavaaliehdokasta pohjimmiltaan veijarihahmoja vai pelkkiä yhteiskuntailveilijöitä?

Mihail Bahtinin mukaan veijari on puolustuksen ja syytöksen ulkopuolella, eikä hän tunne katumusta eikä itsepuolustusta. Hän pilkkaa normeja ja asenteita. Veijarin ympärillä tittelit ja arvomerkit muuttuvat naamiaispuvuiksi ja näyttämötarvikkeiksi, virka- ja arvoasemat irtoavat jalustaltaan.

Kuitenkin on hyvä muistaa, että se, mikä tapahtuu veijariromaaneissa, ei tapahdu sellaisenaan todellisuudessa.

Mikäli aikakautemme on ajanut sosiaalisten suhteittensa ohi, voisiko veijarijournalismi riisua ne naamiot, joita journalismi itse jatkuvasti luo, ajautuessaan todellisuuden kuvaamisesta todellisuuden keksimiseen.

Veijarijournalismi voisi riisua todellisuuden naamiot, kun itse elämä ei testaa journalismin todenperäisyyttä vaan journalismi yrittää sanella elämisen ehdot. Media elää yhä vähemmän ihmisten todellisen elämän mukaan. Ihmiset yrittävät elää median tarjoamien mallien mukaisesti.

Veijarijournalismi ei vaadi muuta kuin vilkasta mielikuvitusta, älyä ja tietoa paremmasta todellisuudesta. Seurapiirijournalismi ei harrasta edes ironiaa, koska ironia paljastaa mitättömyyden, typeryyden tai naurettavuuden sanomalla muuta kuin oikeastaan tarkoittaa.

Veijarijournalismilla saattaisi olla paljonkin sanottavaa seurapiiri- ja talousjournalismille, jotka uskottelevat, että median sepitteellinen maailma on elävää elämää.

Askeettinen vankileiri-ilo

Filosofi Max Scheler (1874–1928) teki huomioita, jotka ovat päteviä edelleen myös journalismissa. Scheler erotti kolme tiedon päämuotoa. Porvariston suosimia luonnontieteitä hän kutsui herruus- ja suoritustiedoksi. Olemustieto teoreettisena asennoitumisena koskee olioiden olemusta. Vapautustietoa hallitsee rakkaus olevaa kohtaan. Mediaa hallitseva purkitetun naurun leikkisyys on osoittautunut Schelerin kuvaamaksi herruus- ja suoritustiedon vankina olevaksi porvarillisen naurun ilvehtimiseksi.

Scheler katsoi porvarillisen yhteiskunnan huumorin perustuvan askeettiseen vankileiri-iloon. Sen lähteenä on toisen onnettomuus ja oma selviäminen, jolloin vahingonilo ja pahansuopaisuus ovat keskeisiä tekijöitä, samoin kateus ja inho.

Scheler väitti, että katkeruus on porvarilliselle yhteiskunnalle ominainen piirre. Katkeruus on seurausta yksilöiden tai ryhmien muodollisen tasa-arvoisuuden ja tosiasiallisen vaikutusvallan välillä vallitsevasta epäsuhdasta. Rikkauden edessä tavallisin tunne ei ole kunnioitus vaan kateus.

Ratkaisevaa ei ole se, mitä ihmisellä tai ryhmällä konkreettisesti on tai mitä sillä ei ole, vaan se, mitä se olettaa ansaitsevansa. Ihminen tai ryhmä katkeroituu, jos se kokee, että se ansaitsisi jotain muuta, kuten yhteiskunnallista arvostusta, valtaa tai rahaa, mitä se ei kuitenkaan konkreettisesti saa.

Porvarillinen yhteiskunta antaa juhlapuheissa ymmärtää, että jokainen yhteiskunnan jäsen on samanarvoinen, mutta toisaalta sama yhteiskunta ei tee paljoakaan edistääkseen tasa-arvon toteutumista käytännössä.

Kateus johtaa kadehtijan itsepetokseen, jossa hän alkaa ”halveksia” havaitsemaansa, mutta saavuttamattomissa olevaa kadehtimaansa arvoa. Ajoittain arvoihin liittyvät harhakäsitykset lyövät leimansa kokonaisille aikakausille ja yhteisöjen elämäntavoille, kuten natsi-Saksassa tapahtui muutama vuosi Schelerin kuoleman jälkeen.

Veijarijournalismilla voisi olla näihin ja moniin muihin ratkaisemattomilta tuntuviin nykyajan riesoihin monenlaista sanottavaa ja tarjottavanaan värikkäämpiä näkökulmia kuin mitä nykyisenkaltaiset talous- ja seurapiirijournalismi meille totuuksinaan tarjoilevat.

Lähteitä:

Mihail Bahtin: Kirjallisuuden ja estetiikan ongelmia, suom. Kerttu Kyhälä-Juntunen ja Veikko Airola, Progress 1979.

Mihail Bahtin: Francois Rabelais – keskiajan ja renessanssin nauru, suom. Tapani Laine ja Paula Nieminen, Taifuuni 1995.

Svante Nordin: Filosofian historia – Länsimaisen järjen seikkailut Thaleesta postmodernismiin, suom. Jukka Heiskanen, Pohjoinen 1999.

Tapio Nykänen: Kahden valtakunnan kansalaiset – Vanhoillislestadiolaisuuden poliittinen teologia, Lapin yliopistokustannus 2012.

Aini Linjakumpu: Vanhoillislestadiolaisuuden taloudelliset verkostot, Vastapaino 2018.

Tapio Nykänen & Mika Luoma-aho: Poliittinen lestadiolaisuus. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2013.

Tässä juttusarjassa tarkastellaan filosofien, yhteiskuntatieteilijöiden ja kirjailijoiden näkemyksiä journalismista ja tiedonvälityksestä.