Edellisten vaalien tikunnokassa keikkuivat nuoret, nyt vanhukset. Miten kävi nuorille vaalien jälkeen? Otettiinko heidät osaksi yhteiskuntaa, vai jätettiinkö yksin? Paljonko on toivoa yhteiskunnalla, joka puristaa ei heikoimman, vaan elävimmän ja luovimman aineksensa ahtaimmalle, omaan jo kestämättömäksi paljastuneeseen muottiinsa, jossa ei itsekään tahdo kestää?
Me, jotka muistamme 30 vuoden takaa omasta nuoruudestamme perusturvallisuuden tunteen, näemme ettei sitä enää ole. Ei sitä tunnetta tukena, että yhteiskunta toimii – edes yrittää toimia – oikeudella ja kohtuudella. Että nuoren hapuilu ei merkitse huonommuuden tuomiota, syrjäyttämistä, vaan nuoren hapuilua.
Ihmisen täytyy saada tuntea itsensä muille tarpeelliseksi ja tärkeäksi, sekä muiden kanssa samanarvoiseksi, jotta olisi minkään arvoinen itselleenkään. Se on mielenterveyden ja elämänilon yksi tärkeä perusta. Yhteiskunta, joka ei tämän eteen tee töitä maksaa kalliisti nahoissaan niin sosiaali- ja terveysmenoissa sekä siinä, että valtavalta määrältä ihmisiä viedään mahdollisuus olla vaikuttavana osana yhteiskuntaa.
Masennusta ei ole nostettu kansanterveysongelmaksi numero yksi, vaikka se sitä taitaa olla. Masennusta ei ole nostettu minkään tason yhteiskunnalliseksi ongelmaksi, jotta sen yhteiskunnallisia syitä päästäisiin pohtimasta. Se on yksilön ongelma. Niinhän se on, mutta kuka pölli ilon?
Nuoret haluavat näistä ilmastovaalit. Heiltä löytyisi rohkeutta vaatia konkreettisia toimia heti ja vailla muttia. Meille kun riittäisi suuret puheet ja pikkukosmetiikka joskus tulevaisuudessa, vähän niin kuin hoivabisneksenkin kanssa.
Ei tehdä vain ilmastovaaleja, tehdään nuorten asioiden vaalit, eikä anneta sen oven enää painua kiinni. Meidät olisi vielä mahdollista haastaa sekä tekemään konkreettisia toimia ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi, että palauttamaan valoisampi hymy yhteiskuntamme kasvoille tämän tuskaisan irvistyksen sijaan.
Maija Rantasalo
Vihtavuori