Saara Särmä kirjoittaa kolumnissaan (KU 8.3.) nerouden liittämisestä mielikuvissa miehiin. Yksi kohta arvostamani kolumnistin kirjoituksessa hätkähdytti. Miesten tekemä kirjallisuus on arvostetumpaa kuin naisten tekemä ”hömppäkirjallisuus”. Toki ymmärrän, että kolumnityyliin kuuluu kärjistäminen, mutta jäin miettimään omaa mieheyttäni.
Katsoin lukupäiväkirjani viimeisimpiä merkintöjä, enimmäkseen siellä on naiskirjailijoita, muun muassa Katja Kettua, Rosa Liksomia ja Sofi Oksasta.
Löytyy sieltä toki myös mieskirjailijoita. Niissäkin kerrotaan usein naisista tai naisten kohtaloista. Usein miesten kirjoittamissa kirjoissa on päähenkilönä mies, jonka päänsisäisen elämän kerrotaan naisen sekoittaneen.
”Katsoin lukupäiväkirjani viimeisimpiä merkintöjä, enimmäkseen siellä on naiskirjailijoita.”
Minulla on kolme lempirunoa. Ne ovat kaikki naisten kirjoittamia ja ovat joskus tulleet johdattamaan elämäni pohdintoja.
Eeva Heilalan ”siitä on jo kauan / kun minuun meni metsätähti / ja yhä se kukkii” veti yhteen hullaantumiseni luonnonyrtteihin joskus 1990-luvulla. Helena Anhavan ”älä koskaan päästä itseäsi sellaiseen ikään tai asemaan…” pitää mieleni vapaana aina. Ja kolmantena Eeva-Liisa Mannerin monisivuinen runo Lapsuuden hämärästä.
Mistä kipinä naiskirjailijoihin on minuun tullut? Olihan se minussa ennen kuin tein 15 viimeistä työvuottani Vaasan turvakodin miestyöntekijänä, jossa kohtasin sekä naisia pahoinpiteleviä miehiä että naisten musertamia miehiä.
Ja kuitenkin kaikki on suhteellista, olen ainakin miesoletettu.
Tapio ”Osku” Oikarinen
Tampere