IPS/Jeffrey Moyo

Oliko Britannian siirtomaavalta hyvän- vai pahantekijä?

Kun brexit eli Britannian ero Euroopan unionista lähestyy uhkaavasti, nostalgiset muistot Britannian siirtomaavallan ajoista ovat nousseet pintaan. Oliko kyse köyhien maiden kehittämisestä vai riistosta?

Siirtomaa-aikojen perillisenä jatkaneeseen Kansainyhteisöön (vuoteen 1949 Brittiläinen kansainyhteisö) kuuluu 53 jäsenmaata.

Konservatiivipuolue menetti kiinnostuksensa yhteisöön Margaret Thatcherin valtakaudella 1980-luvulla. Nyt merentakaisten suhteiden elvyttäminen on nostettu esiin korvikkeeksi EU-jäsenyydelle.

Britannia ei ole pyytänyt anteeksi orjuutta tai kolonialismia.

Siirtomaasuhteita ei aina esitetä Britannialle tuottoisina vaan väitetään, että kyse oli kansainvälisestä vastuunkannosta ja köyhien maiden kehittämisestä, joka tuli emämaalle kalliiksi.

Brittiläisen imperiumin laajuutta kuvasti se, että aurinko ei koskaan laskenut sen alueella. Siksi sitä koskevien yleistysten tekeminen on vaikeaa, mutta esimerkiksi voidaan ottaa kruununjalokivi Intia.

ILMOITUS

”Imurointi” loi velkasuhteen

Utsa Patnaik on käynyt läpi vero- ja kauppatilastoja lähes 200 vuoden ajalta. Loppupäätelmä on, että Britannia ”imuroi” Intian niemimaalta noin 40 000 miljardia euroa vuosina 1765–1938. Luku vastaa Britannian nykyistä bruttokansantuotetta 17-kertaisesti.

Kun brittiläinen Itä-Intian kauppakomppania monopolisoi Intian ulkomaankaupan, sen piirissä olevat kauppiaat ”ostivat” Intiasta tuotteita sieltä kerätyillä verovaroilla. Monopolin murruttua kauppiaat joutuivat ostamaan Lontoosta kullalla Intian rupioita maksaakseen intialaisille tuottajille.

Imperialistisen järjestelmän aikana siirtomaiden vientitulojen katsottiin kuuluvan Britannialle, ja siksi ne kirjattiin menoiksi kyseisen maan tileihin. Intia joutui siten lainamaan briteiltä rahaa rahoittaakseen oman tuontinsa, mikä loi maiden välille tiukan velkasuhteen.

Tuloksena oli, että Intian henkeä kohti laskettu kansantulo kutistui puolella 1800-luvun jälkipuoliskolla. Myös keskimääräinen elinajanodote romahti 20 prosenttia vuosina 1870–1920. Kymmeniä miljoonia kuoli siirtomaapolitiikan aiheuttamissa nälänhädissä.

Riisto tuli kohteelle kalliiksi

Britannia käytti Intiassa kartuttamaansa omaisuutta siirtomaavaltansa laajentamiseen ensin Aasiassa ja myöhemmin Afrikassa. Siirtomaiden veronmaksajat maksoivat siis paitsi oman riistonsa myös sen laajentamisen muualle, sodat mukaan lukien.

Britannian teollinen vallankumous nojasi paljolti siirtomaajärjestelyihin, joilla rahoitettiin myös kolonialismin laajentaminen, ulkomaiset sijoitukset sekä siirtokuntien perustaminen uusille mantereille.

Walter Rodneyn vuonna 1972 ilmestynyt klassikkoteos How Europe Underdeveloped Africa kertoo, miten orjuus ja muut imperialistisen talouspolitiikan muodot riistivät ja raastoivat Afrikkaa.

Vuonna 2005 valmistuneessa BBC:n dokumenttifilmissä The Empire Pays Back tohtori Robert Beckford arvioi, että Britannian pitäisi maksaa 8 700 miljardia euroa korvauksia Atlantin yli tapahtuneesta orjakaupasta. Se kuittaisi maksamattomat palkat, vääryydellä saadun taloudellisen hyödyn sekä aiheutetut kärsimykset.

Ei anteeksipyyntöä

Britannia ei ole pyytänyt anteeksi orjuutta tai kolonialismia, toisin kuin Irlannissa vuonna 1845 alkanutta nälänhätää. Julkisesti ei ole tunnustettu, että imperialismin avulla hankittu vauraus mahdollisti Britannian teollisuuden, kaupan ja rahoitustoiminnan kukoistuksen.

Vuonna 2014 tehdyn kyselyn mukaan liki 60 prosenttia briteistä katsoo, että Brittiläinen imperiumi on ylpeyden- eikä häpeän aihe. Lähes puolet uskoo, että siirtomaasuhde hyödytti entisiä alusmaita.

Ruusuinen käsitys imperialismin ja kolonialismin ajasta sävyttää myös suhtautumista Britannian myöhempään rötöstelyyn, kuten uuskolonialistiseen energian ja mineraalien metsästykseen, toimintaan pimeän rahan veroparatiisina sekä ”erityissuhdetta” Yhdysvaltoihin, joka on pitkään toiminut maailmanpoliisina imperialistisin ottein.

* Jomo Kwame Sundaram ja Anis Chowdhury ovat aasialaisia taloustutkijoita

Englanninkielinen versio