Asunto ensin
Asunto ensin -mallissa ajatellaan, että oma koti tarjoaa parhaan lähtökohdan elämän kuntoon saamiselle. Myös vaikeista päihde- tai mielenterveysongelmista kärsivä voi pärjätä tavallisessa vuokra-asunnossa, jos hän saa asumiseensa oikeanlaista tukea.
Malli eroaa merkittävästi perinteisestä asunnottomuustyöstä, jossa pyritään tukea tarvitsevan asunnottoman kuntouttamiseen ”asuttamiskelpoiseksi” ennen asunnon tarjoamista.
Periaatteen etiikka perustuu ajatukseen asumisesta ihmisen perusoikeutena. Asunnolla ei saa kiristää.
Asunnottomuustyön pioneeri Peter Fredriksson sanoo, että suurin murros on ollut ylipäänsä ymmärtää, että on nostettava asuminen edelle.
– Vuosisadan ajan koko asunnottomuus-asia oli ollut sosiaalitoimen vastuulla, eikä asumisesta edes puhuttu. Oli kyse majoituksesta ja ihmisten säilömisestä.
– Aiemmin kaikki perustui majoitustoimintaan, ei ollut vuokrasopimuksia, ei sosiaalipalveluita. Kaikki pyöri yömaja-tyyppisen majoituksen ympärillä.
– Erittäin viheliäinen, turvaton ja ongelmia pahentava, hän kuvailee joukkomajoitusta.
Yksityiseen, järjestöjen ja hyväntekeväisyyteen perustuva majoitustoiminta vaihtui julkisen sektorin vuokra-asumiseen ja sosiaalihuollon palveluihin perustuvaan asumiseen.
Fredriksson painottaa työn pitkäjänteisyyttä.
– Se muutos on kestänyt noin 35 vuotta. Tätä koetan korostaa, kun maailmalla puhun tästä. Että älkää kuvitelko, että tällaista tehdään kolmen vuoden projekteilla.
– Nyt esimerkiksi Britanniassa on tajuttu tämä ja elokuussa julkistettu ohjelma katu-asunnottomuuden poistamiseksi kestää yhdeksän vuotta.
Kolme ratkaisevaa tekijää
Fredrikssonin toimittama teos Yömajasta omaan asuntoon (Into 2018) kertoo, kuinka edellä kuvattu asunnottomuuspolitiikan murros tapahtui ja uudet ratkaisut syntyivät.
– Etsin kirjassa murroksen dynamiikkaa. Siinä on samanaikaisesti otettava huomioon vallitseva tilanne ja maisema jossa toimii, ja haastettava se.
Asunnottomuuspolitiikan esimerkin avulla voi Fredrikssonin mielestä kuvata julkisen vallan roolia muutosjohtajana ja tiennäyttäjänä.
Hänen mukaansa Asunto ensin -periaatteen läpimurto perustui kolmeen asiaan:
– Ratkaisevaa oli se, että saatiin aikaan uskottava sitoutuminen moniammatillisesti ja poliittisesti laajan toimijajoukon kesken. Mukana oli valtio, paikallinen taso eli kaupungit ja kunnat sekä palvelutuottajat ja järjestöt, joiden kautta mukana olivat myös asunnottomat itse.
– Toinen oli se, että ammattihenkilöstö otti asian vastaan myönteisesti ja kolmantena johtajien avoin ja luottamukseen perustuva johtamistapa.
– 1980-luvulla luotiin tukikodit ja tukiasunnot, hankittiin pienasuntoja. Tapahtui tukiasumisen läpimurto. Samalla tapahtui paljon muutakin: valtionosuusjärjestelmän ja sosiaalihuollon uudistus.
Fredriksson pitää tärkeänä myös sitä, että silloiset sosiaali- ja asuntohallitukset rakensivat yhteiset tavoitteet asunnottomuuden poistamiseksi.
– Se oli siihen aikaan radikaalia.
Sotkeeko sote?
Maailmalla ollaan kiinnostuneita Suomen mallista.
– Olin yli puoli vuotta mukana prosessissa, jossa koetettiin ratkaista Englannin suurimpien kaupunkien asunnottomuutta, joka on muutaman viime vuoden aikana räjähtänyt käsiin, Fredriksson kertoo.
– Siellä on taustalla tosi kovia taloudellisia intressejä, esimerkiksi hostelli-sektorilla.
Voitontavoittelu ja haavoittuvassa asemassa olevista huolehtiminen sopivat huonosti yhteen, kuten viimeaikaiset uutiset vanhustenhuollosta ovat osoittaneet.
Sote-uudistus huolestuttaa Fredrikssonia. Katkaiseeko se pitkäjänteisen työn jakaessaan sosiaali- ja terveyspuolen maakunnille ja asumisasiat kunnille?
– Parhaillaan Helsingin kaupunki on kilpailuttamassa asunnottomien asumispalvelut, lähes tuhat paikkaa.
Asunnottomuutta on ratkaistu majoittamalla ja säilömällä ihmisiä.
Nyt kun Asunto ensin -arjesta alkaa olla tuloksia, Fredrikssonin mielestä tarvittaisiin uusi panostus tukipalveluihin. Yhteistyötä esimerkiksi Kriminaalihuollon kanssa pitäisi rakentaa yhä tiiviimmäksi.
– Uusintarikollisuuden keskeisiä syitä on asunnottomuus. Eikä kukaan kuntoudu yömajasta käsin.
Asunto on perusturvallisuuden, työn ja toimeentulon, lasten ja nuorten kasvun, yhteisöön kuulumisen sekä toimivan yhteiskunnan perusta. Asunnottomuus murtaa kaikki hyvän elämän elementit.
Kuten Fredriksson kirjan johdannossa toteaa: asunnottomuus on äärimmäinen syrjäytymisen muoto.
Rohkaisevia tarinoita
Peter Fredrikssonilla on pitkä perspektiivi asunnottomuustyöhön. Hän on tehnyt sitä sekä virkamiehenä että järjestöissä. Eläkkeelle hän jäi ympäristöministeriön asunnottomuustyön erityisasiantuntijan työstä viime vuonna.
Huolimatta vuosien kokemuksestaan hän sanoo oppineensa myös uutta työstäessään kirjaa.
– Esimerkiksi Kovaosaisten ystävät ry:n perustajan Arvid von Martensin rooli on noussut minulle ihan uudenlaisena.
– Kun sodan jälkeen tuhansia ihmisiä oli pommisuojissa asumassa, hän oli ensimmäisiä, joka kysyi ääneen, miten kukaan voisi tulla kunnon kansalaiseksi, jollei hänellä ole paikkaa, jossa elää.
Rohkaisevana esimerkkitarinana hän nostaa esiin myös Jussi Roihan, joka itse nousi alkoholismista, asunnottomuudesta ja rikoskierteestä ja kehitti vertaistoimintaa.
Roiha oli Vailla vakinaista asuntoa -yhdistyksen perustajajäsen ja työskenteli sen toiminnanjohtajana kuolemaansa saakka.
Kirjassa esitellään muitakin henkilöitä ja yhteisöjä, joilla on merkittävä vaikutus asunnottomien parissa tehtävässä työssä, palvelujen kehittämisessä tai asunnottomuuspolitiikan luomisessa.
Joukossa on ministeri, kaupunginjohtajia, virkamiesjohtoa, poliitikkoja, toiminnanjohtajia, järjestöaktiiveja, katulähettiläitä, naisia ja miehiä. Hienoja tarinoita.
Teoksessa käydään läpi myös suomalaisen asunnottomuuden historiaa.
Jo ennen sotia erityisesti pääkaupungissa oltiin asuttu ahtaasti, mutta sotienjälkeisessä Helsingissä ihmiset joutuivat jatkuvasti yöpymään tiloissa, joita ei oltu tarkoitettu asuinkäyttöön.
Antti Malinen kuvaa artikkelissaan kuinka ”asuminen” saattoi tarkoittaa yöpymistä niin pommisuojissa, saunoissa, vajoissa ja hylätyissä bunkkereissa kuin roskalaatikossa tai pahvimajoissakin.
Tarinat kertovat ahdingosta, mutta myös kekseliäisyydestä ja sitkeydestä.
Peter Fredriksson (toim.): Yömajasta omaan asuntoon. Suomalaisen asunnottomuuspolitiikan murros. Into 2018. 213 sivua. Jutun kuvat ovat kirjasta. Kuvatoimittaja: Vanessa Riki.
Asunto ensin
Asunto ensin -mallissa ajatellaan, että oma koti tarjoaa parhaan lähtökohdan elämän kuntoon saamiselle. Myös vaikeista päihde- tai mielenterveysongelmista kärsivä voi pärjätä tavallisessa vuokra-asunnossa, jos hän saa asumiseensa oikeanlaista tukea.
Malli eroaa merkittävästi perinteisestä asunnottomuustyöstä, jossa pyritään tukea tarvitsevan asunnottoman kuntouttamiseen ”asuttamiskelpoiseksi” ennen asunnon tarjoamista.
Periaatteen etiikka perustuu ajatukseen asumisesta ihmisen perusoikeutena. Asunnolla ei saa kiristää.