Olipa kerran Juha, Petteri ja Timo. Vaalit olivat tulossa, ja he asettuivat ehdolle eduskuntaan. Mitenkä niitä ääniä sitten saadaan, he miettivät. Keksipä Juha mennä koululaisten luo oikein lapun kanssa. Jos vanhempanne minua äänestävät, niin lupaan, että teiltä en leikkaa.
Menipä Petteri opiskelijoille puhumaan. Jos minua äänestätte, niin lupaan olla teiltä leikkaamatta. Lähtipä Timo Espoon kaupungista ilosanomaa viemään köyhille, vähäosaisille ja eläkeläisille. Jos minulle äänenne annatte, niin lupaan etten teiltä leikkaa.
Niin kävi, että Juha voitti, Petteri tuli toiseksi ja Timo, Timo sai jytkyn. Niinpä päätettiin perustaa oikein perusjytky porvarihallitus. Juhasta tuli johtaja, Petteri sai rahat ja Timo hillotolpan.
”Juhasta tuli johtaja, Petteri sai rahat ja Timo hillotolpan.”
Ensi töikseen pojat pyörsivät pyhät lupauksensa, ja takit kääntyilivät heidän aloittaessaan leikkaukset. Ensin leikattiin Juhan koululaisilta, sitten Petterin opiskelijoilta ja viimein Timon köyhiltä ja eläkeläisiltä. Niin, syyllisiähän tähän olivat ”kierot valtiovarainvirkamiehet”, jotka eivät olleet kertoneet rahojen olevan lopussa. Eivät olleet pojat tuota huomioineet lupaillessaan.
Mutta sitten tuli viesti: kilpailukyky on heikkoa, duunareilla liian isot palkat. Mikäpä neuvoksi? Neuvoa lähdettiin EK:n EVAlta hakemaan. EVAn Matti heitä neuvomaan:
– Pakkolaeilla uhkailkaa, jos eivät taivu. Mutta myös diiliä esittäkää.
– Ai millaista diiliä?
– Semmoista artisti maksaa -diiliä: tässä tapauksessa duunari maksaa. Palkkojen alennus, työpäivän pidennys, lomarahojen leikkaus ja työnantajamaksut työntekijöiden maksettaviksi, EVAn Matti neuvoi.
Siitäpä lähti Juha kiireesti ammattiyhdistyksiä tapaamaan ja pakkolaeilla uhkaamaan, jos diilin eivät suostuisi. Tuostapa säikähtivät ammattiyhdistykset ja kiireesti diilin hyväksyivät. Kikyksi se nimitettiin.
Vielä oli sote sotkematta. Mitäpä jos pieni hallituskriisi aikaansaataisiin, puhelivat pojat. Niinpä siitä Juha ilmoittamaan, että jos ei selviä, niin kohta Saulin puheille lähtisi. Niinpä yön yli nukuttua ilmestyi kolme iloista veijaria lamppujen loisteeseen ilmoittamaan sote-sovusta. Juha maakunnat saisi, Petteri verorahat , jotka sitten siirrettäisiin terveysbisnesyritysten kassaan valinnanvapauden nimissä. Siellähän kaverit jo niitä malttamattomina odottivatkin. Timo hillotolppansa pitää sai ja ei sanonut mitään.
Mutta sitten tuli Brysselin Jussi, Julma-Jussi, ja Timolle omasta puolueesta ovea näytti. Tuostapa jo Juha ja Petteri säikähtivät. Juha jo lentokoneella Saulille eropyyntöä viemään lähti. Mutta Timopa ilmoitti löytyvän tarvittavan määrän napinpainajia. Pyörsi Juha lentokoneensa takaisin. Palkinnoksi sai Timo hillotolppansa pitää, lisäksi neljä muutakin tolppaa palkkioksi tuli.
Mutta vielä oli työllisyysaste toteutumatta. Mitäpä sille tehtäisiin? Silloinpa saivat Juha ja Petteri loistoidean aktiivimallista. Jos ei tuntia työssä viikossa olisi, niin tukea silloin leikattaisiin. Kas, kun tunnin viikossa töissä olevaa ei enää työttömäksi laskettaisi. Mutta kukapa sen esittäisi?
– En minä, sanoi Juha.
– Enkä minä, sanoi Petteri.
– Mutta onhan meillä Jari! Hän se voisi esitellä.
Mutta Jaripa epäröikin leikata pientä työmarkkinatukea.
– Jari, lopeta tuo omilla aivoilla ajatteleminen!
Ja, hokkuspokkus, työllisyysaste saatiin juuri tavoitteeseen. Ja Juha ja Petteri loistivat kuin Naantalin aurinko. Vain yksi ei sanonut mitään: Hillotolppa-Timo oli vaiti.
– Se valtion velka on vielä hoitamatta, totesi Juha.
– Soitatko Petteri Finnveraan ja pyydä maksamaan valtiolle velkansa 2,2 miljardia eli tasan sama summa, mikä valtion pitäisi lainata budjetin tilkkeeksi. Voivat sitten lainata sen summan ulkomailta valtion takauksella.
Näin tapahtui, ja kas, ei tarvinnut valtion lisää velkaa ottaa, ja se tulkittiin velan lyhennykseksi. Ja taas loistivat Juhan ja Petterin naamat. Hiljaa vain oli Hillotolppa-Timo.
Ja niin elivät Juha, Petteri ja Hillotolppa-Timo onnellisina huhtikuun loppuun asti.
Sen pituinen se.
Kari Laitala
Vaasa