Lehtikuva/Wojtek Radwanski

Demokratia, oikeusvaltio ja sananvapaus ovat uhattuina useissa itäisissä EU-maissa. Missä määrin se johtuu valtiososialismin perinnöstä, missä määrin maiden omista päättäjistä tai EU:n virheistä, kysytään tuoreessa kirjassa.

Tällä vuosikymmenellä on Länsi-Euroopassa havahduttu siihen, että EU:n uusien itäisten jäsenmaiden demokratia on vaikeuksissa. Erityisesti huolta on aiheuttanut Unkarin ja Puolan kehitys, mutta nationalismi, populismi, eriarvoisuus ja korruptio näkyvät vaihtelevissa määrin muissakin.

Valtiososialismin jälkeisestä ajasta ei tullutkaan jatkuvasti etenevää demokratian riemumarssia. Miten tässä näin kävi?

Kysymykseen etsitään vastausta Katalin Miklóssyn ja Jouko Nikulan toimittamassa poikkeuksellisen mielenkiintoisessa artikkelikokoelmassa Demokratian karikot, joka näyttää jääneen melko vähälle huomiolle.

Kirjoittajat ovat ottaneet tavoitteekseen löytää stereotyyppisiä käsityksiä monitahoisemman kuvan, ja onnistuvat siinä varsin hyvin. Nykytilanne ei selity pelkästään sosialismin ajan perinnöllä eikä demokraattisen perinteen ohuudella, vaikka niillä onkin merkittävä vaikutus.

Kirjan laajimmat, Aleksanteri-instituutin tutkijoiden Miklóssyn ja Nikulan kirjoittamat luvut käsittelevät tilanteen poliittista ja taloudellista taustaa. Lisäksi mukana on seitsemän muun kirjoittajan tiiviit esitykset romanikysymyksestä, korruptiosta, mediasta, tasa-arvosta, nationalismista, kansalaisyhteiskunnasta ja ympäristöstä.

ILMOITUS

Kirjassa käsitellyt maat ovat Bulgaria, Kroatia, Latvia, Liettua, Puola, Romania, Slovakia, Slovenia, Tšekki, Unkari ja Viro.

Populismi on oire
ongelmista, ei syy

Kirjan toimittajat toteavat, että EU:n itäisten jäsenmaiden ongelmia ovat eriarvoisuuden kasvu, korruption pysyvyys, poliittisten järjestelmien epävakaus sekä politiikan ja yritystoiminnan rajan hämärtyminen. He pitävät populismia pikemminkin oireena pinnan alla kytevistä ongelmista kuin niiden syynä, ja siksi sitä ei tarkastella erikseen.

Miklóssy ja Nikula korostavat jatkumoa ja kyseenalaistavat jyrkät periodirajat. Heidän mukaansa monet demokratian ongelmista juontuvat valtiososialismian aikaa edeltävien, sosialismin aikaisten ja sen jälkeisten vuosien perintöjen sekoittumisesta.

Kirjoittajien mukaan valtiososialismia kuvataan yhä usein kylmän sodan aikaisten läntisten oletusten värittämänä yhtäjaksoisena sortokautena ja Itä-Euroopan maita Neuvostoliiton alistamina kasvottomina satelliitteina.

Todellisuus oli heidän mukaansa monitahoisempi. Valtiososialismi oli itse asiassa yksi versio hyvinvointivaltiosta: vallalla oli täystyöllisyys, terveydenhoito ja opetus olivat ilmaisia, asuminen ja vapaa-aika tuettua, eläke turvattu ja lastenhoitojärjestelmä tuki naisten työssäkäyntiä.

Pahimmillaan demokratia uhkaa muuttua näennäis-demokratiaksi.

Se ei tietenkään ollut demokratiaa, ja varsinkin Stalinin aikana harjoitettiin valtioterrorismia kansalaisia kohtaan.

Neuvostovalta ei kuitenkaan tuhonnut alueen demokratioita, koska ainoastaan Tšekkoslovakia oli sotien välisenä aikana demokratia. Autoritaarisen vallan jatkumoa voidaan hakea jo vuotta 1918 edeltäneestä imperiumien ajasta.

Kylmän sodan ajan myyteillä on kirjoittajien mukaan se seuraus, että markkinaliberalismin ja minimaalisen hyvinvointivaltiomallin arvosteleminen leimataan herkästi kommunismiksi. Näin kriitikkojen lokeron ovat päässeet valtaamaan Unkarin Viktor Orbánin kaltaiset ”illiberaalin demokratian” edustajat.

Arvokeskustelu kuihtui
hyötynäkökulmaksi

Miklóssyn mukaan Itä-Euroopan maat kehittivät Neuvostoliiton aikana toimintamallin, jossa ne pystyivät ajamaan kansallisia etuja suurvallan tahdosta riippumatta. Tietysti tämä oli rajallista, mutta keskustan ja periferian suhde oli yleistä käsitystä monivivahteisempi, ja maiden välillä oli suuria eroja.

Unkari 1956 ja Tšekkoslovakia 1968 osoittivat järjestelmän heikkouden, sen että blokki pysyi koossa vain väkivalloin. Neuvostoliitosta irtautuminen 1990-luvun taitteessa näytti, että valtakeskus on vaihdettavissa. Tämä on tärkeä kokemus nyt, kun esimerkiksi Puolan ja Unkarin johtajat lietsovat EU-vastaisuutta.

Neuvostoliitosta irtautumisen jälkeen Itä-Euroopassa vallitsi euforia. Oletettiin, että länsi toivottaa entiset itäblokin maat ehdoitta heti tervetulleiksi. Kun odotusaika pitkittyi, euforia kuihtui, ja Miklóssyn mukaan sen myötä myös keskustelu eurooppalaisista arvoista, ihmisoikeuksista sekä demokratian ja oikeusvaltion luonteesta. Tilalle astuivat hyötynäkökulmat.

1990-luvun alussa Itä-Euroopan maiden parlamentteihin pääsivät ne ryhmät, jotka olivat neuvottelemassa vallanvaihdosta. Myöhemmin uusia tulokkaita pidettiin loitolla korkeilla äänikynnyksillä. Tästä seurasi Miklóssyn mukaan konservatiivinen politiikanteko, jossa eliittien yhteys kansalaisiin katosi.

Lehtikuva/Ferenc Isza

Pikayksityistäminen hämärsi
julkisen ja yksityisen rajat

Lännen neuvonantajat kiirehtivät 1990-luvulla uusliberalismia ja sokkiterapiaa. Nopea yksityistäminen tehtiin harmaalla vyöhykkeellä, laillisuuden rajoja hipoen. Tässä pyörityksessä hämärtyivät julkisen ja yksityisen väliset rajat sekä rajat oikeiston ja vasemmiston välillä.

Nikula kuvailee, miten köyhyys ja eriarvoisuus lisääntyivät nopeasti sosialismin romahduksen jälkeen. Pitemmällä aikavälillä EU:hun liittymisprosessi toi paljon myönteistä kehitystä, mutta ei kaikille. Maaseudun ja kaupunkien huonosti koulutetuille köyhille ”liittyminen Euroopan unioniin ei ollut unelmien täyttymys vaan monella tapaa pettymys”. Näistä ryhmistä tuli kansallismielisen politiikan ydinkannattajia.

Miklóssyn mukaan Itä-Euroopan päättäjät halusivat aluksi luoda kansallista yrityselämää keinolla millä hyvänsä. EU:n painostamana valtionyhtiöt kuitenkin myytiin pikayksityistämisessä eniten tarjoaville eli ulkomaisille sijoittajille. Kotimaiset yritykset eivät pärjänneet niille hinta- ja palkkakilpailussa, ja jo 1990-luvun jälkipuoliskolla monet maat olivat muuttuneet tytäryhtiötalouksiksi.

Miklóssy toteaa, että markkinatalous ja demokratia pohjautuvat kilpailuun, mutta siirtymäkauden kiire, päätöksentekijöiden kärsimättömyys ja lännen painostus veivät tilan reilulta kilpailulta.

Kansalaisyhteiskunta
takaisin marginaaliin

Oma osansa itäisen Euroopan ongelmissa on kansalaisyhteiskunnan heikkoudella.

Jouni Järvisen mukaan sosialistisissa maissa ei ollut kansalaisyhteiskuntaa läntisessä mielessä, vaan se oli sulautettu osaksi valtiota. Voimistunut kansalaisyhteiskunta oli yksi tekijä sosialismin murenemisessa, mutta pian se joutui takaisin marginaaliin. Nyt järjestöjä on, mutta vallanpitäjät pystyvät ohjailemaan niitä. Kansalaisyhteiskunnan ja valtion raja on jälleen hämärtynyt.

Euforia vaihtui pitkään odotukseen EU:n eteisessä.

Miklóssyn mukaan Itä-Euroopan maiden eliitillä ei ole ollut aitoa kiinnostusta kansalaisyhteiskuntaan. Länsimaat ovat tukeneet kansalaisjärjestöjä, mikä voimisti valtaeliitin epäluottamusta niitä kohtaan.

Tällä vuosikymmenellä ovat Unkarin, Puolan, Romanian, Bulgarian ja Slovakian eliitit alkaneet rakentaa Vladimir Putinin mallin mukaista järjestelmää.

Se on Miklóssyn mukaan vetovoimainen, koska eliitin ei tarvitse pelätä valtansa menettämistä. Demokratian kulmakivet säilyvät näennäisesti. Parlamentit menettävät valtansa hallituksille, jotka pyrkivät heikentämään myös tuomioistuinten asemaa. Vallan kolmijako murenee.

Demokratia mielletään
vain talouden välineeksi

Sigrid Kaasik-Krogerus kuvailee, miten mediat siirtyivät valtiolta yksityisille, mutta sitten talousongelmien paineessa keskittyivät. Hän kysyy, onko demokratian sisäinen tarkastelu jäänyt alisteiseksi taloudelle. Kun demokratia mielletään vain talouskehityksen välineeksi, eikä elintasokuilu ole poistunut, kriittiset katseet kohdistuvat myös itse demokraattiseen järjestelmään.

Miia Ijäs-Idrobo toteaa, että sosialismin aikana sukupuolet olivat muodollisesti tasa-arvoisia, mutta käytännössä tasa-arvo ei perustunut yksilön oikeuksiin. Itä-Euroopan demokratisoitumisen alkuvaiheessa tasa-arvo heikkeni. Naisten työttömyys kasvoi, monissa maissa leikattiin päivähoidon ja äitiyden rahoitusta, konservatiiviset arvot vahvistuivat.

Esimerkiksi Puolaan syntyneessä uuskonservatiivisessa yhteiskunnassa demokratia tulkitaan enemmistön vallaksi, jossa seksuaali- ja muiden vähemmistöjen oikeuksia pidetään uhkana.

Brendan Humphreys kirjoittaa, ettei nationalismi noussut yht’äkkiä kommunismin raunioista. Se oli läsnä kansantasavalloissa, mutta vuoden 1989 tapahtumat laajensivat sen ilmaisuvapautta.

Kirjassa kyllä vertaillaan läntisiä ja itäisiä EU-maita, mutta ehkä yksi kokoava artikkeli tästä olisi ollut paikallaan. Onhan tällä vuosikymmenellä näkynyt monia demokratian karikkoja myös Länsi-Euroopassa. Missä määrin instituutiot ja luottamus suojaavat länsimaita, vai suojaavatko ne?

Katalin Miklóssy & Jouko Nikula (toim.): Demokratian karikot – Itäinen Eurooppa suuntaa etsimässä. Gaudeamus 2018. 238 sivua.