Riikkamari Muhonen

26. huhtikuuta 1986 räjähtäneessä Tšernobylin ydinvoimalan neljännessä yksikössä insinöörinä työskennellyt Aleksei Breus kertoo, miltä tuntui mennä töihin onnettomuuden jälkeisenä aamuna.

Pitkähiuksinen ja hoikka, hiukan kumarassa istuva mies huokaisee ja aloittaa tarinansa kertomisen. Alun perin Venäjältä kotoisin oleva Aleksei Breus muutti 23-vuotiaana vastavalmistuneena ydinenergia-alan insinöörinä Pripjatin kaupunkiin ja aloitti työt Tšernobylin ydinvoimalan neljännessä yksikössä.

– Halusin ydinvoiman asiantuntijaksi, koska se oli arvostettu ammatti. Sain erinomaisia arvosanoja fysiikasta ja päätin siksi pyrkiä Moskovan teknilliseen valtionyliopistoon opiskelemaan ydinfysiikkaa. Se oli alan johtava korkeakoulu koko Neuvostoliitossa. Valmistumisen jälkeen meillä oli mahdollisuus valita tuleva työpaikkamme muutaman eri voimalan välillä, mutta paikoista oli kova kilpailu. Niinpä päädyin työskentelemään Tšernobyliin osittain sattumalta.

Muutto Moskovasta peltojen keskelle Ukrainan neuvostotasavallan Polesiaan, noin sadan kilometrin päähän Kiovasta, oli sujunut hyvin. Pripjatin kaupungin asukkaista suurin osa oli nuoria ydinvoima-alan asiantuntijoita perheineen. Pienen kaupungin arki suistui raiteiltaan huhtikuun lopulla vuonna 1986.

Neuvostoliitto salaili määrätietoisesti tosiasioita onnettomuudesta.

– Aiemmin vitsailimme työtovereiden kesken siitä, millainen teräsbetoninen hirviö onkaan rakennettu keskelle maaseutua. Kun sitten huhtikuun 26. päivänä vuonna 1986 lähdin aamulla töihin, en vielä ollut kuullut onnettomuudesta. Lähestyessäni voimalaa bussilla näin kuitenkin heti, että jotain poikkeuksellista oli tapahtunut. Neljännen reaktorin katto oli räjähtänyt ilmaan.

Käskyt annettiin suoraan Moskovasta

Tšernobylin onnettomuuden aiheutti yöllä kello 1.23 neljättä yksikköä huoltoseisokkiin ajettaessa tehty koe, jolla oli tarkoitus mitata laitoksen käyttäytymistä tilanteessa, jossa yhteys ulkoiseen sähköverkkoon katkeaa.

ILMOITUS

Ilmeisesti onnistuneen kokeen jälkeen laitoksen työntekijät laukaisivat reaktorin pikasulun. Tämä ei kuitenkaan riittänyt pysäyttämään reaktoria riittävän nopeasti, vaan noin yhdeksän sekunnin kuluttua pikasulun käynnistämisestä reaktoritankin kansi räjähti. Räjähdyksen voimasta yksikön katto lensi ilmaan ja palavia radioaktiivisen polttoaineen kappaleita lensi ympäri voimalan aluetta.

– Ensimmäisenä tehtävänäni yksikössä oli etsiä loukkaantuneita ja siirtää heidät puhtaille alueille. Tämän jälkeen aloimme sammuttaa tulta yksikön eri osissa ja toimittaa vettä palokunnalle. Sitten aloimme selvittää, missä kunnossa laitteet ja erityisesti reaktori ovat korkean säteilytason ja tulipalojen vallitessa. Vielä tässäkään vaiheessa emme tienneet, että reaktori on tuhoutunut, kertoo Breus.

Ensimmäisen kahden vuorokauden ajan onnettomuuden jälkeen yritettiin tuhoutuneen reaktorin tulipaloa sammuttaa vedellä. Yritykset eivät kuitenkaan juuri tuottaneet tuloksia.

– Suoraan Moskovasta tuli käsky, että veden lisäämistä tuhoutuneeseen reaktoriin sen jäähdyttämiseksi ei saanut lopettaa, vaikka työ jouduttiin tekemään käsin työntekijöiden hengen uhalla. Itse olin viimeinen henkilö, joka yritti vielä yksikkömme hallintalaitteita käyttäen lisätä vettä reaktoriin. Tämä tapahtui lähes 15 tuntia onnettomuuden jälkeen.

Onnettomuuden jälkeen epäselvä tilanne jatkui useita päiviä ja neuvostohallinnon evakuointitoimet lähialueilla käynnistyivät hitaasti.

– Vasta seuraavana aamuna, 27. huhtikuuta, armeija otti yksikkömme haltuunsa ja helikopterit alkoivat lennättää materiaalia reaktorin päälle koottavaan sarkofagiin. Samaan aikaan Pripjatin kaupunki evakuoitiin, mutta me ydinvoimalan yksiköiden työntekijät ja miliisit jäimme edelleen kaupunkiin.

– Psykologinen tilamme oli kuin kuolemansairaan henkilön omaisilla: niin virkamiehiltä kuin voimalan työntekijöiltä puuttui kyky myöntää, ettei mitään ollut enää tehtävissä. Raskaana oleva vaimoni oli tulossa Venäjältä vapun ja voitonpäivän lomalle Pripjatiin, mutta kielsin häntä sähkeitse tulemasta. Todellista syytä kiellolle en kuitenkaan voinut paljastaa.

Monet alueen asukkaat evakuoitiin lähiseuduille, jotka nykyään kuuluvat Tšernobylin suojavyöhykkeeseen. Näiden alueiden säteilytaso oli erittäin korkea.

– Monet työntekijät pysyivät Pripjatissa toukokuun puoliväliin saakka. Lopulta minut evakuoitiin pioneerileirille lähelle Tšernobylin kaupunkia. Kehostani mitattu säteilytaso oli niin korkea, ettei minua päästetty työhön, vaan lähetettiin pitkälle kesälomalle ja kutsuttiin syksyllä töihin Tšernobylin voimalan kolmosreaktoriin. En kuitenkaan koskaan päätynyt sinne, vaan aloin kouluttaa uusia voimalatyöntekijöitä.

Riikkamari Muhonen

Vaikenemista ja salailua

Onnettomuudesta tiedottaminen oli hyvin hidasta ja epämääräistä. Valtiollisessa televisiossa onnettomuus mainittiin lyhyesti vasta päivän kuluttua tapahtuneesta. Onnettomuuden jälkeisiin sammutus- ja siivoustöihin määrätyille palomiehille ja sotilaille ei annettu oikeaa tietoa heidän saamistaan säteilymääristä tai niiden vaikutuksista ihmiskehoon.

Pripjatin asukkaille kerrottiin heidän joutuvan vain lyhytaikaiseen evakkoon, eikä heille jaettu säteilyn aiheuttamien terveyshaittojen ehkäisemiseksi välttämättömiä joditabletteja.

Vain sadan kilometrin päässä Kiovassa, jonka säteilytasot olivat huomattavasti tavanomaista korkeammalla, sallittiin tuhansien ihmisten osallistua tavalliseen tapaan kaupungin kaduilla järjestettyihin vappumarsseihin vain muutamia päiviä onnettomuuden jälkeen.

Työntekijät eivät voineet mitenkään suojautua säteilyltä.

Määrätietoinen tiedon salaaminen onkin Breusin mukaan yksi suurimpia koko onnettomuuteen liittyvää keskustelua leimanneita tekijöitä.

– Todellisia syitä onnettomuuteen ei saanut paljastaa, eikä maan hallintokaan kertonut niitä kansalle. Onnettomuuden jälkeen kaikki Tšernobylin kanssa samaa tyyppiä olleet reaktorit Neuvostoliitossa modernisoitiin. Kuitenkin neuvostohallinto salasi runsaasti tietoa reaktorien teknisistä ominaisuuksista osana valtiollista kontrollia.

Tšernobylin kanssa samanlaista teknologiaa hyödyntäviä grafiittihidasteisia kanavatyyppisiä ydinreaktoreita on edelleen käytössä entisen Neuvostoliiton alueella. Suomea lähin niistä on Leningradin alueella lähellä Pietaria sijaitseva Sosnovyi Borin ydinvoimala, jonka ykkösreaktori suljettiin joulukuussa.

Tämäntyyppisiä voimaloita on uudistettu useaan otteeseen Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, mutta Säteilyturvakeskuksen mukaan näiden reaktorien onnettomuusriskiä ei voida koskaan täysin sulkea pois.

Työntekijät leimattiin syyllisiksi

Onnettomuuden jälkeen tehdyissä selvityksissä sen syynä on pidetty suunnitteluvirhettä pikasulkujärjestelmässä. Myös kansainvälisen atomienergiayhdistys IAEA:n alaisen atomiturvallisuusjärjestön raportissa vuodelta 1992 todetaan, ettei yksikön työntekijöitä voi pitää syyllisinä onnettomuuteen. Käytännössä voimalatyöntekijät kuitenkin leimattiin syyllisiksi.

– Joitakin voimalatyöntekijöitä lähetettiin jopa kymmeneksi vuodeksi vankeuteen syytettyinä onnettomuuden aiheuttamisesta. Kuitenkin tietoa reaktorin toiminnasta poikkeustilanteissa oli heikosti saatavilla, eikä saamamme koulutuksen pohjalta poikkeustilanteita ollut välttämättä mahdollista havaita ajoissa.

Breus kertoo, että nimeäminen osasyylliseksi onnettomuuteen vaikutti vahvasti myös hänen elämäänsä.

– Yritin kirjoittaa neuvostoliittolaisiin lehtiin onnettomuuden todellisista syistä, mutta juttuja ei koskaan julkaistu.

All Over Press

Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen Breus päätyi kuitenkin opiskelemaan journalismia ja teki suurimman osan työurastaan kirjoittaen Tšernobyliin liittyvistä aiheista. 1990-luvun lopulla hän alkoi kuvata kokemuksiaan myös kuvataiteen kautta ja alkoi myöhemmin työskennellä erityisesti ympäristönsuojelua koskeviin kysymyksiin keskittyneessä taiteilijaryhmässä.

Breusin taiteessa Tšernobylin vaikutus näkyy vahvana. Hänen teoksessaan verenpunaisessa aamunkajossa loistava tuhoutuneen ydinvoimalan siluetti on kuin Titanic lipumassa kohti vääjäämätöntä loppuaan.

– Myöhemmässä elämässäni ja ammateissani, niin taiteen kuin journalisminkin saralla, ammatillinen osaaminen ydinenergian alalta on ollut hyödyksi. Olen ollut onnekas ja saanut keskittyä itseäni lähellä oleviin teemoihin, kuten ympäristönsuojeluun ja ydinvoiman riskeihin.

Tehtävänä oikean tiedon tarjoaminen

Ukrainassa Tšernobylin voimalasta ja Pripjatin hylätystä kaupungista on tullut suosittuja turistikohteita. Vuonna 2017 alueella vieraili lähes 50 000 matkailijaa, heistä suurin osa ulkomaalaisia. Itsekin erään kierroksia järjestävän matkatoimiston asiantuntijana silloin tällöin toimiva Breus suhtautuu matkailijoihin positiivisesti.

– Mielestäni on tärkeää pitää mielenkiintoa aihetta kohtaan yllä. Matkojen Tšernobyliin ei kuitenkaan tulisi olla huvimatkoja, vaan matkatoimistojen on tärkeää toimia ammattimaisesti.

”Kehostani mitattu säteilytaso oli niin korkea, ettei minua päästetty työhön.”

Todelliseksi elämäntehtäväkseen Breus on ottanut Tšernobylin voimalassa työskennelleiden ja onnettomuuden jälkeiseen puhdistustyöhön osallistuneiden henkilökohtaisista uhrauksista kertomisen.

Saatavilla olleilla alkeellisilla suojavarusteilla ei ollut mahdollista suojautua tuhoutuneen reaktorin tuottamilta säteilyannoksilta, eikä kukaan tiedä onnettomuuden suorien ja välillisten uhrien lukumäärää, koska säteilyn vaikutukset siirtyvät sukupolvelta toiselle.

Suurin osa Aleksein kanssa samassa työvuorossa huhtikuun 26. päivänä vuonna 1986 työskennelleistä työtovereista on jo kuollut ja loput elävät vakavien terveysongelmien kanssa. Neuvostoliitto ja myöhemmin Ukrainan valtio ovat olleet haluttomia tunnustamaan ja korvaamaan näiden ihmisten kärsimyksiä.

Ei siis olekaan ihme, että onnettomuus on muokannut pysyvästi entisen ydinenergiainsinöörin näkemystä ydinvoimasta.

– Suhtaudun varauksella Ukrainan nykyisiin ydinvoimaloihin, koska niissä käytetään edelleen osittain neuvostoaikaista teknologiaa. Sosiologisissa tutkimuksissa Ukrainassa on todettu, että mitä kauempana henkilö asuu ydinvoimalasta, sitä enemmän hän pelkää mahdollista onnettomuutta. Samoin mitä kauempana on erikoistumisala on ydinvoima-alasta, sitä enemmän henkilö pelkää. Tämä on hyvin ymmärrettävää. Itse suhtaudun koulutuksestani huolimatta skeptisesti nykyisen ydinvoimakeskustelun luomaan uskoon tieteen kaikkivoipaisuudesta ja pidän etäisyyttä alalla työskenteleviin.

Lähteinä on käytetty IAEA:n alaisen turvallisuusryhmän raportteja ja Säteilyturvakeskuksen ydinturvallisuutta koskevan julkaisun kuvausta onnettomuudesta.
Tšernobylissa työskennelleiden elämäntarinoista kiinnostuneille kirjoittaja suosittelee Svetlana Aleksijevitšin teosta Tšernobylista nousee rukous.