Hanna Hirvonen

Sairaalahuoneista kodeiksi

Palestiinan Punainen Puolikuu on humanitaarinen järjestö, joka huolehtii terveyspalveluista palestiinalaisalueilla eli Gazassa ja Länsirannalla sekä Libanonissa, Syyriassa, Irakissa ja Egyptissä.

Libanonissa järjestö aloitti toimintansa vuonna 1969. Sen sairaalat on nimetty palestiinalaiskaupunkien mukaan.

Gazan sairaala Beirutissa avautui vuonna 1978. Sodat katkoivat toimintaa, mutta sairaala selvisi monesta. Vuosina 1985–1987 käydyn leirisodan aiheuttamia tuhoja sairaalassa ei enää saatu korjattua.

Sodan jälkeen Gazan sairaalan rakennukset kunnostettiin asuinkäyttöön. Asunnot ovat libanonilaisten omistuksessa, ja vuokralla on paljon palestiinalaisia ja syyrialaisia pakolaisia.

Nykyisin Palestiinan Punaisella Puolikuulla on Libanonissa yhdeksän terveyskeskusta ja viisi sairaalaa, jotka sijaitsevat palestiinalaisleireissä tai niiden läheisyydessä. Palvelut ovat kaikille avoimia.

ILMOITUS

Gazan sairaalan toimintaa katkoivat hyökkäykset, mutta se selvisi monesta. Nykyisin tämä Beirutissa, Sabran palestiinalaisleirissä, sijaitseva entinen sairaala on satojen diasporassa elävien palestiinalaisten koti.

Zaatar ja chili levittävät vahvaa tuoksuaan torikadulla Sabran alueella, läntisessä Beirutissa, Libanonissa. Pöydät notkuvat molemmin puolin katua, ja myös kalan haju käy nenään voimakkaana. Ihmiset väistelevät toisiaan ostoksia tehdessään. Skoottereilla liikkujat raivaavat tietään jalankulkijoiden seassa. Sabran alue oli aluksi telttaleiri, jonne pakeni palestiinalaisia Israelin perustamisen alta vuonna 1948. Pian pakolaiset purkivat telttansa ja alkoivat rakentaa itselleen vankempia koteja. He eivät silti uskoneet, että jäisivät Libanoniin vuosikymmeniksi.

Libanonissa on 12 YK-järjestö UNRWA:n ylläpitämää palestiinalaisleiriä. Sabra ei ole sellainen; periaatteessa palestiinalaiset ovat alueella laittomasti. Useimmat Sabran rakennuksista ovat monikerroksisia ja rosoisia. Kaduilla on paljon pieniä yrityksiä: kampaamoja, kauppoja ja leipomoita. Heti ei uskoisi, että täällä on jouduttu aloittamaan tyhjästä, siivoamaan rauniot mukana vain muisto rakkaista – monta kertaa.

Kauppiaana huvin vuoksi

Sabran sydämessä seisoo myös entinen Gazan sairaala. Sairaalan tarina on raskas niin kuin ympäröivän alueenkin. Samalla se kertoo loputtomasta sinnikkyydestä. Palestiinan vapautusjärjestön (PLO) rakentaman kymmenkerroksisen järeän talon pitäisi erottua ympäristöstään helposti, vaikka se nykyisin asuintalo onkin.

Kujan varrella istuu mies, jota kutsun kauppiaaksi hänen nykyisen työnkuvansa perusteella. Nimeään mies ei kerro ja syykin on selvä: hän on palestiinalainen, kotoisin Galileasta, mutta saanut oveluudella Libanonin kansalaisuuden. Hän on väsymättömästi väittänyt asuneensa aina Libanonissa.

– Kun minulta kysyttiin, miksi puhun palestiinalaisittain murtaen, sanoin eläneeni ikäni palestiinalaisten keskellä.

75-vuotias mies myy pienestä putiikistaan etupäässä virvokkeita ja makeisia. Kaupanpito on hänelle vain harrastus. Elantonsa hän teki nuorena, ja nyt on hyvin aikaa jutella vieraille. Kauppias kertoo, että Gazan sairaalaan kuuluu kaikkiaan neljä rakennusta. Hänen liikettään vastapäätä on entinen naistentautien osasto. Sitten mies osoittaa katua, jonka varrella istumme.

– Nykyisin pohjakerroksessa asuu srilankalaisia ja bangladeshilaisia työntekijöitä. Aikoinaan maan alla oli kahviloita ja taukotiloja lääkäreille.

Gazan sairaala avautui vuonna 1978 ja toimi Palestiinan Punaisen Puolikuun ylläpitämänä. Sairaala tarjosi ilmaisia palveluja Sabran ja UNRWA:n ylläpitämän Shatilan pakolaisleirin asukkaille, mutta oli avoin kaikille. Kirurgisella osastolla tehtiin vaativia leikkauksia. Synnytysosastolla autettiin maailmaan lapsia.

Työ sai jatkua rauhassa vain muutaman vuoden.

Vapaaehtoiseksi Gazan sairaalaan

Kesällä 1982 Israelin asevoimat tunkeutuivat Libanoniin. Hyökkäyksen syyksi sanottiin PLO:n taistelijoiden karkottaminen maasta. Siviilikohteita ei säästelty, Punaisen Puolikuun sairaaloista tuhoutui yhdeksän. Gazan sairaalan yläkerrassa pidettiin kolmea israelilaista panttivankia, joten sairaala säilyi.

Kun PLO suostui poistumaan maasta, saatiin aikaiseksi tulitauko. Libanonista lähti 14 000 ihmistä, joista suuri osa työskenteli PLO:lle siviiliammateissa, kuten terveydenhuollossa, insinööreinä ja opettajina. Rauhansopimuksessa Yhdysvallat takasi monikansallisten turvallisuusjoukkojen suojelevan perheitä, joiden jäseniä poistui maasta. Evakkoon lähteneitä ihmisiä kehotettiin palaamaan takaisin pommitettuihin Sabran ja Shatilan leireihin. He tulivatkin, tavaroita hartioillaan kantaen.

Israelin hyökkäyksen jälkeen lääkäreistä ja hoitajista oli valtava pula: heitä oli sekä vangittuina että kadonneina. Osa oli loppuun uupuneita. Kun apua pyydettiin ulkomailta, vapaaehtoiseksi Gazan sairaalaan tuli Swee Chai Ang. Hän on ortopedinen kirurgi, syntyisin Singaporesta ja asuu nykyisin Isossa-Britanniassa.

Ennen pitkää hänen vastuulleen tuli kirurgisen osaston johtaminen, mutta aluksi työ oli pitkälti haavojen hoitoa, kipsien vaihtoa ja lääkkeiden jakoa. Leikkauksiin tarvittava välineistö kun oli sodan jäljiltä vähissä. Myöskään juoksevaa vettä ei ollut. Suurin osa ajasta oli työskenneltävä ilman sähköä.

Työpäivien jälkeen Ang kulki Sabran ja Shatilan leireissä. Hän ystävystyi kotejaan raunioissa rakentavien ihmisten kanssa ja tuli tietämään, miten palestiinalaiset päätyivät asumaan leireihin. Ihmisten kertoma oli uutta, sillä kirurgi oli varttunut Israelia vakaasti kannattavassa Singaporessa, palestiinalaisia terroristeina pitäen.

Sabran ja Shatilan verilöylyn jälkeen

Keskiviikkona 15. syyskuuta 1982, vajaa kuukausi sen jälkeen, kun Swee Chai Ang oli tullut Beirutiin, Israel piiritti Sabran ja Shatilan. Sotilaat tukkivat tiet ja estivät ihmisten pakenemisen. Sitten he päästivät libanonilaiset falangistit pakolaisleireihin. Alkoi 72 tuntia kestänyt tappaminen. Yöllä Israelin joukot ampuivat valoraketteja, jotta falangistit näkivät ampua palestiinalaisia.

– Sairaalassa teimme leikkauksia lakkaamatta.

Työhön pystyi keskittymään, koska maan alla sijaitsevat leikkaussalit olivat äänieristettyjä.

Hanna Hirvonen

Kun verilöyly loppui perjantaina 18. syyskuuta, 3 500 ihmistä oli tapettu. Vaikka sairaala suljettiin verilöylyn jälkeen, Swee Chai Ang jäi Beirutiin etsiäkseen selviytyjiä. Mieleen jäivät Shatilassa kodittomiksi ja orvoiksi joutuneet lapset, jotka pyysivät ottamaan itsestään valokuvan. Lapset nostivat kätensä ylös voitonmerkiksi ja sanoivat, etteivät ole peloissaan.

– Silloin tajusin, etten saa vaipua epätoivoon. Näin matkani palestiinalaisten kanssa alkoi.

Vuosikymmenten ajan Ang on puhunut verilöylyssä kuolleiden puolesta.

Palestiinalainen henkilökunta, verilöylystä selvinneet, palasivat Gazan sairaalalle lokakuun 1982 alussa. Kerros kerrokselta sairaala alkoi toimia jälleen.

36 vuotta myöhemmin Swee Chai Ang kävelee jälleen Sabrassa, tervehtii ihmisiä ja kyselee kuulumisia. Hän heilauttaa kättään naiselle, joka kurkkaa Gazan sairaalan ikkunasta. Moni ei varmasti olisi koskaan uskonut asuvansa joskus Gazan sairaalassa.

Sitten hyökkäsi Amal-järjestö

Vaikka lääkäri on kieltänyt, kauppias polttelee tupakkaa ketjussa ja jatkaa tarinaansa. Hänellä on ollut osansa sairaalahuoneiden muuttamisessa asunnoiksi. Puheeksi tulee vuosina 1985–1987 käyty leirisota. Libanonilainen Amal-järjestö piiritti Sabran ja Shatilan sekä Bourj Al Barehnehin pakolaisleirit Beirutissa. Sodassa oli jotain uutta: palestiinalaiset eivät alistuneet hyökkäykselle, vaan nousivat vastarintaan.

– Tulin Sabraan leirisodan jälkeen. Sairaala oli tuhoutunut, eikä sitä enää kunnostettu entiseen käyttöönsä.

Sairaalan tarina on raskas niin kuin ympäröivän alueenkin.

Kauppias on taustaltaan huoltomies. Talkoovoimin palestiinalaisten kesken ryhdyttiin kunnostamaan sodassa murskautuneita ovia ja ikkunoita Gazan sairaalassa. Vedestä oli jälleen pulaa.

– Aloitimme lattioiden pesun yläkerroksista, ja käytimme samaa vettä alempien kerrosten siivoamiseen.

Libanonin kansalaisuudesta oli etua. 1980-luku oli aikaa, jolloin palestiinalainen saattoi vain kadota, eikä hänestä kuultu enää koskaan. Sen sijaan libanonilainen pystyi huoletta asioimaan esimerkiksi viranomaisten kanssa, mikäli talon asioissa tarvittiin ulkopuolista apua. Kun paikkoja saatiin asumiskuntoon, kauppias alkoi vuokrata asuntoja. Nykyisin Gazan sairaalan asunnot ovat libanonilaisessa yksityisomistuksessa.

Gazan sairaala on sadan perheen koti

Gazan sairaalan päärakennuksessa asuu sata perhettä. Seitsemännessä kerroksessa herätään viimeistään kuudelta. Silloin ovelle tulee nainen, jolta voi ostaa juomavettä – hanasta kun saa vain suolaista.

Tagrid Hijab on viisilapsisen perheen äiti. Perhe asuu yhdessä huoneessa. Erillään siitä on pieni tila, jossa on keittiö ja vessa. Vuokra on 200 dollaria kuussa. Äidin arki menee pitkälti ruokaa laittaessa ja kotia siivotessa. Hänellä on silti myös omaa aikaa.

– Opettelen lukemaan ja kirjoittamaan. Opiskelua on kolmena päivänä viikossa. Rakastan sitä.

Aviomies Yousif Kleib pitelee sylissään viisikuista Rozaa. Kleib kertoo olevansa sähköasentaja, mutta jalat ovat liian heikossa kunnossa työntekoon. Aiemmin hän on toi hiiltä Syyriasta ja myi sitä Libanonissa. Työ loppui, kun hiilen hinta nousi Syyrian sodan seurauksena. Perhe saa tukea palestiinalaisjärjestö Beit Atfal Assumoudilta, joka järjesti kolmelle lapselle kummin ulkomailta. Yhden kummi on Suomesta.

Paikalle pölähtää nelivuotias Mouhammad Ali, joka alkaa leikkiä lattialla kaverinsa kanssa. Kolme vanhinta lasta ovat vielä koulussa.

Hanna Hirvonen

Falangistit veivät isän ja veljen

Tagrid Hijab muutti Gazan sairaalaan kaksivuotiaana, vuonna 1987, jolloin hänen perheensä palasi evakosta leirisodan jälkeen.

– Lapsuus talossa oli mukavaa aikaa, pelailin talon portaikossa kaverini kanssa.

Yousif Kleib on Bourj El Shemalista, pakolaisleiristä Etelä-Libanonista. Sieltä hän tuli Beirutiin työn takia ja muutti kavereidensa kanssa Gazan sairaalaan. Sodat ovat koskettaneet myös hänen elämäänsä.

– Falangistit veivät isäni ja veljeni Sabran ja Shatilan verilöylyssä. En tiedä, ovatko he elossa vai kuolleita.

Elämä jatkuu menetyksistä huolimatta. Hijab ja Kleib tutustuivat toisiinsa Gazan sairaalassa.

– Rakkaustarina alkoi kaksitoista vuotta sitten! Seurustelimme vuoden, minkä jälkeen menimme naimisiin.

Illalla perheen huone muuttuu olohuoneesta makuuhuoneeksi. Vanhemmat asettuvat ikkunan ja lapset vessan viereen. Nukkuma-aika on kahdeksalta.

Sairaalahuoneista kodeiksi

Palestiinan Punainen Puolikuu on humanitaarinen järjestö, joka huolehtii terveyspalveluista palestiinalaisalueilla eli Gazassa ja Länsirannalla sekä Libanonissa, Syyriassa, Irakissa ja Egyptissä.

Libanonissa järjestö aloitti toimintansa vuonna 1969. Sen sairaalat on nimetty palestiinalaiskaupunkien mukaan.

Gazan sairaala Beirutissa avautui vuonna 1978. Sodat katkoivat toimintaa, mutta sairaala selvisi monesta. Vuosina 1985–1987 käydyn leirisodan aiheuttamia tuhoja sairaalassa ei enää saatu korjattua.

Sodan jälkeen Gazan sairaalan rakennukset kunnostettiin asuinkäyttöön. Asunnot ovat libanonilaisten omistuksessa, ja vuokralla on paljon palestiinalaisia ja syyrialaisia pakolaisia.

Nykyisin Palestiinan Punaisella Puolikuulla on Libanonissa yhdeksän terveyskeskusta ja viisi sairaalaa, jotka sijaitsevat palestiinalaisleireissä tai niiden läheisyydessä. Palvelut ovat kaikille avoimia.