Keskustelu EU:n tilasta ja tulevaisuudesta on täynnä myyttejä. Yksi niistä on myytti sosiaalisesta Euroopasta. Mitään sellaista ei ole tarjolla. Ei nyt, eikä ensi kevään EU-parlamenttivaalin jälkeen.
Ero todellisen ja sosiaalisen, ay-liikkeen ja vasemmiston tavoitteeksi asettaman Euroopan välillä on suurempi kuin koskaan. Silti vaaleista toiseen toistuu outo näytelmä, jossa sosiaalinen Eurooppa esitetään mahdollisuutena, joka olisi vain edistyksellisten voimien vaalituloksesta kiinni. No, ei varmasti ole.
Näin sanoessani en tarkoita sitä, etteikö EU voisi olla nykyistä sosiaalisempi. Mutta on väärin väittää, että sosiaalinen Eurooppa olisi loihdittavissa esiin EU:n kilpailulainsäädännön ja uuden taloushallinnon toimintaperiaatteista, joille EU:n toiminta tänä päivänä perustuu.
Keskusta-vasemmiston tunnus ”enemmän Eurooppaa” ei tarkoita nykyistä sosiaalisempaa Eurooppaa vaan nykyisten uusliberalististen toimintaperiaatteiden laajentamista ympäristö- ja turvallisuuspolitiikan alueille. Se, että sosiaalinen Eurooppa taas tässä yhteydessä mainitaan, kielii pahasta perspektiiviharhasta.
On tärkeä huomata, että tämä harha ei ole mikään uusi ongelma. Tarina sosiaalisesta Euroopasta on ollut olennainen osa EU-integraation kehitystarinaa. Ilman sitä ja sen poliittista välineellistämistä monet huippukokoukset olisivat päätyneet umpikujaan jo kauan sitten.
Sekä sisämarkkinat 1980-luvulla että talous- ja rahaliitto 1990-luvulla ostettiin antamalla ymmärtää, että nämä askeleet itsessään poikivat niin paljon rahaa, että siitä kyllä riittää myös sosiaalisen Euroopan synnyttämiseen.
No, näin ei ole käynyt.
Mitä syvemmälle integraatiossa on menty, sitä ohuemmaksi ja pirstaleisemmaksi EU:n sosiaalinen ulottuvuus on tullut. Vuonna 2008 alkanutta finanssijohtoisen kapitalismin lamaa on hoidettu sosiaaliturvaa leikkaamalla. Samalla erot EU:n ydin- ja reunamaiden välillä ovat dramaattisesti kasvaneet.
Tuotannontekijöiden vapaa liikkuvuus on johtanut sosiaaliseen dumppaukseen. Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen suosiollisella avustuksella firmat voivat tuoda työntekomaahan salailevia ja maan oman säännöstön kanssa ristiriidassa olevia normeja, kuten työehtoja.
Valtionavun kieltävä kilpailulainsäädäntö on tehnyt julkisesta sektorista palvelujen tilaajan. Tuotanto kilpailutetaan markkinoilla. Jos jokin menee pieleen, vastuu on aina tilaajalla. Tuottaja sen sijaan voi haastaa tilaajan markkinatuomioistuimeen perustein, joilla ei ole mitään tekemistä yleisen edun kanssa.
Nyt 2010-luvulla kehitellyn uuden taloushallinnon myötä EU:n kilpailulainsäädäntöä on ryhdytty soveltamaan myös jäsenvaltioiden päätettävissä oleviin asioihin. Tämä ”uusperustuslaillisuus” mitätöi varsin tehokkaasti sen ”läheisyysperiaatteen”, johon vielä 2000-luvun alussa uskottiin.
Ihan kaikessa hiljaisuudessa.
No, toki soraääniäkin on, kuten tämän kirjoituksen pontimena ollut Martin Höpnerin artikkeli Sosiaalinen Eurooppa -verkkolehdessä 5.11.2018. Höpnerille sosiaalinen Eurooppa on lähinnä kiertoilmaisu sille näköalattomuudelle, johon EU:n kehitysstrategiaa koskeva keskustelu on päätynyt.
Vastuullisiksi Höpner nimeää demarit ja ammattiliitot. Heille EU:n uusi taloushallinto on välttämätön paha ja – itse asiassa – keino menestykseen globaalissa, talousalueiden välisessä kilpailussa. Todellisuudessa tämäkin ajatus on myytti. EU:n sosiaalinen rapautuminen on kiihdyttänyt globaalia sosiaalista rapautumista.
Itse arvelen, että vastuullisten joukko on huomattavasti laajempi kuin Höpnerillä. Esimerkiksi Suomessa myytti sosiaalisesta Euroopasta elää vahvana niin oikealla kuin vasemmalla. Ainoat soraäänet, mitä itse olen huomannut, ovat tulleet akateemisten oppituolien haltijoilta.
Mikä sitten olisi vaihtoehto?
Tätä kirjoittaessani en osaa sanoa, miten näinkin vahvasti institutionalisoitu myytti sosiaalisesta Euroopasta puhkaistaan. Arvelen, että lyhyellä aikavälillä se tehtävä jää käsitteelliseen keskusteluun kykenevien ajatushautomoiden ja tutkijoiden tehtäväksi. Valtamediaa tämä tehtävä ei kiinnosta.
Ensin pitäisi korjata poliittisesti vinoutunut keskusteluasetelma: on väärin väittää, että sosiaalinen Eurooppa muuttuisi todeksi, kun ihmiset vain muistaisivat äänestää sosiaalisesta Euroopasta jankuttavia puolueita. Sitten EU:lle pitäisi hahmotella vaihtoehtoinen kehitysstrategia.
Yksi, työn ja sosiaalietuudet EU:n kilpailulainsäädännöstä ja uudesta taloushallinnosta erottava, kehitysstrategia ei kuitenkaan riitä. Sen lisäksi tarvitaan jäsenmaiden poliittiset tilanteet huomioiva toimintaohjelma, joka tekee tilaa myös maa- tai sektorikohtaisille poikkeuksille.
Myytinmurtajille olisi nyt töitä tarjolla.
Kirjoittaja on kauppatieteiden tohtori.