Klaus Härön elokuva Tuntematon mestari ylistää taiteelle omistautunutta pienyrittäjää. Vanhan taidekauppiaan roolissa loistaa Heikki Nousiainen.
Härö kiittelee elokuvansa onnistumisesta erinomaista käsikirjoitusta, jonka on tehnyt Anna Heinämaa. Hän teki käsikirjoituksen myös Härön edelliseen elokuvaan Miekkailija (2015).
Härö sanoo, että hän kuuli Miekkailijan teon yhteydessä Heinämaalta tämän suunnittelevan elokuvakäsikirjoitusta vanhasta taidekauppiaasta, joka ei osaa luopua työstään.
Tuntematon mestari ylistää taiteelle omistautunutta pienyrittäjää.
– Kysyin Heinämaalta, kukahan sen ohjaa ja että olisiko mahdollista, että minä saisin sen. Hän suostui. Olin alusta asti kiinnostunut aiheesta. Ajattelin, että siitä tulee vanhan taidekauppiaan joutsenlaulu. Heikki Nousiaista ajattelin sen pääosaan heti.
– Heikki on sellainen näyttelijä, että hän koskettaa minua lähtökohtaisesti. Hänen olemuksensa on sellainen nöyrä, avoin ja aito.
Käsikirjoitus perustuu pitkälti Heinämaan omiin kokemuksiin taidekauppiaan työstä. Hän lopetti 2000-luvulla kirjailijan työnsä pitkäksi aikaa ja meni yli kymmeneksi vuodeksi töihin nyttemmin jo edesmenneen äitinsä taidekauppaan Helsingin Bulevardilla. Aluksi hän työskenteli yhdessä äitinsä kanssa, mutta johti lopulta kauppaa, kun äiti jäi eläkkeelle.
Heinämaa kuvailee käsikirjoittamista rankaksi prosessiksi:
– Se oli samalla omien ja äitini haavojen rikkirepimistä.
Nousiaisen unelmarooli
Häröllä ja Nousiaisella on pitkä yhteistyö takanaan. Nousiainen näytteli pääosaa Härön elokuvassa Postia pappi Jaakobille (2009). Tuntemattomassa mestarissa hän esittää herkästi vanhaa miestä Olavi Launista, joka yrittää vielä kerran löytää jonkun mestarin unohdetun taideteoksen monen kirjavista taidehuutokaupoista.
Launis pääseekin jyvälle ikonityylisestä maalauksesta, jonka taustoja selvittäessään hän vakuuttuu siitä, että se on kuuluisan Ilja Repinin signeeraamaton teos. Salapoliisitarinan tyylisesti etenevässä juonessa Launis saa lopulta maalauksen itselleen ja myös varmuuden siitä, että se on Repinin teos.
Nousiainen sanoo, että Launiksen esittäminen oli hänelle unelmarooli. Hän sai pistää likoon oman vanhan miehen elämänsä ja monella tavalla Launiksen kaltaisen herkän ihmisen olemuksensa. Nousiainen kertoo, että vanhan taidekauppiaan housuihin sovittautuminen kävi aika helposti.
Nousiaisen ei tarvinnut vetää naamalleen mitään opeteltua herkkyysmaskia, kun hän on itsekin herkkä mies. Hänen tarvitsi vain aueta tekemään rooliaan.
– Olen itsekin herkkä, välillä liiankin herkkä. Muistan kun luin lapsille Tarzania, niin liikutuin tekstistä itse. Lapset sanoivat, että hei katsokaa faijalla on vedet silmissä. Yritin lukea myös Veljeni Leijonamieltä. Eihän siitä tullut mitään. Enhän minä pystynyt sitä lukemaan.
Nousiainen kertoo, että yhteistyö Härön kanssa sujui loistavasti. Nousiainen tulkitsee vanhan miehen herkkiä mielenliikkeitä usein pienillä sanattomilla ilmeillään. Hänen kasvonsa kestävät uskottavina koko valkokankaan kokoisena.
– Ilmeitä piti sillä tavalla työstää, että sanoin Klausille, että sanot heti, jos menee yli. Minähän en osaa näytellessä ajatella sitä, että kasvot on valkokankaalla noin hirvittävän isossa kuvassa, jossa kaikki näkyy. Joo, siinä luotin täysin Klausiin. Välillä huomasin itsekin, että esimerkiksi leuka väpätti liikaa. Piti ottaa uusiksi.
Stanislavskilainen Nousiainen
Härö ei pidä rikkileikatusta kuvasälästä.
Nousiainen sanoo olevansa vanhoja Konstantin Stanislavskin koulukunnan näyttelijöitä.
– Mä oon vissiin aina tehnyt työni niin, että oon ajatellut, miten minä käyttäytyisin, jos olisin tommoinen roolihenkilö. Siinä on se maaginen jos, jos olisit tuo. Ja sitten pitää sovittaa omat ajatuksensa ja omat käytöksensä siihen. Lopulta roolityötä täytyy tietysti putsata, kun se ei ole mitään tositeeveetä. Siis sitä henkilökuvaa täytyy putsata.
Intuitio ja alitajunta ohjaavat paljolti Nousiaista roolityön viimeistelyssä.
– Jos ei jostakin kohtauksesta saa hyvin kiinni, niin pitää sitten ajatella jotakin muuta. Esimerkiksi tässä Launiksen tyttärenpojan kohdalla omaa poikaani, miten siihen suhtautuisin. Aina jostain pitää hakea sitä apukeinoa, että homma onnistuu uskottavasti.
Nousiainen miettii hetken, kun häneltä kysyy, mitä hän itse halusi roolityöllään sanoa. Taidekauppiaalla on tavallaan kaksi ristiriitaista roolia: kunnianhimoisen taidekauppiaan ja perheenisän rooli. Kilpailevien roolien yhteensovittaminen uskottavasti oli haaste.
– Halusin sanoa, että täytyy lopulta hoitaa lähisuhteet kuntoon ennen kuin potkaisee tyhjää. Se on minusta lopulta tärkeämpää kuin muut. Toki pitää olla unelmia ja pitää pyrkiä niihin. Mutta lähisuhteet ovat tärkeitä.
Taidekauppias kuolee kesken joutsenlaulunsa viimeistelyn. Nousiainen antaa Härölle kiitoksen, ettei hänen tarvinnut vääntää naamastaan kuolinkouristusta. Härö teki kieslowskilaisen tempun. Hän ei näytä, mitä tapahtuu, mutta kaikki sen tietävät. Nousiainen kävelee raskas kantamus sylissään kohti varastoa ja tönäisee ohi mennessään työtuolia niin, että se rupeaa pyörimään. Varastosta kuuluu kova kaatumisrysähdys – ja vinhasti pyörinyt tuoli pysähtyy. Kuolema puuttuu peliin.
Härö ei tee hosuleikkauksia
Häröllä on ihan omintakeinen hitaiden rauhallisten leikkausten elokuvakäsitys. Hän rakentaa kuvillaan esteettisesti kaunista verkkaista draamaa.
– Privaatissa olen aikamoinen hosupelle ja puhunkin nopeasti ja paljon, mutta minusta elokuvat ovat parhaimmillaan silloin, kun niissä on sellaista hiljaista intensiteettiä, että jotain tapahtuu kohta eikä oikein tiedä, mistä posahtaa. Olen hirveän onnellinen, jos siinä onnistun itse. Se kyllä vaatii kypsiä tekijöitä, sellaisia kuin Heikki Nousiainen. Se vaatii sellaisia kirjoittajia kuin Anna Heinämaa.
Härö sanoo, ettei hän pidä rikkileikatusta kuvasälästä.
– Parhaat leffat ovat 1970- ja 80-luvun vaihteen amerikkalaiset elokuvat. Sen jälkeen tuli sitten niitä trikkejä, joilla elokuvat kyllästettiin. Sitten 1990-luvulla tulivat ne hosuleikkaukset. Ennen elokuvat kerrottiin. Ihan sieltä Fordista, Hitchcockista ja Chaplinista alkaen. Jokaisella kuvalla oli joku merkitys. 1970-luvulla se oli ikään kuin huipussaan. Sellainen pönöttävä näytteleminen oli jäänyt 1950-luvulle ja kaikki näytteleminen pyrki luonnollisuuteen. Kuvauskalusto oli kevyempää, että ei ollut enää niin että esimerkiksi yhtä lamppua liikutti kaksi–kolme miestä. Nyt voidaan mennä käsivarakameralla ikään kuin impressionistit aikoinaan.
Klaus Härö sanoo, että tämä aika on sellainen, että käsityöläisyys ja osaaminen eivät ole arvossa.
– Tuntematon mestari on eräänlainen työtä tekevän, sille omistautuvan ihmisen joutsenlaulu. Tämä on eräänlainen oodi, kunnianosoitus sille ihmiselle, joka on kerännyt paperi ja kynä kädessä sitä alansa tietoa vuosikymmenet ja hänellä on näkemys alastaan.
Härö pohtii taidekauppiaansa elämän ristiriitaisuuksia. Hän vertaa niitä tosielämän suuriin haasteisiin. Nousiaisen hahmo kokee riittämättömyyttä laiminlyömänsä perheen suuntaan.
– Me ihmiset usein sanomme, että jos saisin toisen mahdollisuuden, niin tekisin toisin. Minulla on kysymys, että osattaisiinko vai mentäisiinkö samoja latuja kuitenkin uudelleen. Tässä on ihminen, joka on asettanut viisikymmentä vuotta työn perheensä edelle. Nyt kun tulee tilaisuus uudelleen solmia suhteet perheeseen tai parannella olemattomia suhteita, niin veri ei vedäkään vaan se on taidekauppiaan intohimo, joka vetää. Peluri siis kuitenkin nostaa päätään, se addiktio.