Suomalainen koulutusjärjestelmä on vuosikymmenien ajan ollut niin kansallisena ylpeyden aiheena kuin kansainvälisen arvostuksen kohteena siitäkin huolimatta, että oppivelvollisuus Suomessa säädettiin Euroopan maista viimeisimpien joukossa. Peruskoulu-uudistus 1970-luvulla rakentui vahvasti yhdenvertaisten koulutusmahdollisuuksien varaan. Tätä ideaalia ylläpidettiin koulutuspoliittisessa päätöksenteossa aina 1990-luvulle saakka, kunnes uusliberalistinen hallintatapa ja ideologia otti vallan.
Koulutus on yksiselitteisesti paras tapa köyhyyden, eriarvoistumisen ja syrjäytymisen ehkäisemiseksi. Tästä huolimatta viime vuosina koulutuspolitiikan suunta on ollut huolestuttava. Samaan aikaan kun luokkayhteiskunnan piirteet ovat voimistuneet 1990-luvulta saakka, on koulutuksellinen tasa-arvo heikentynyt. Sen lisäksi, että kuntien panostukset koulutukseen vaihtelevat suuresti, ovat koulukohtaiset erot kasvaneet.
Yhtenä koulutusmahdollisuuksien kulmakivenä on pidetty koulutuksen maksuttomuutta. Kun lukio-opintojen keskivertokustannukset kipuavat 2 600 euroon tai pelkästään koulumatkojen vuosikustannusten omavastuuosuus on liki 400 euroa, on selvää, että kustannukset ovat joillekin kohtuuttomat. Jo nyt esimerkiksi ammatillisessa koulutuksessa opiskelevista 16–19-vuotiaista nuorista 11 prosentilla on opintolainaa, joka jo itsessään on huolestuttava indikaattori. Lainapainotteisuuden sijasta opiskelun rahoittamisessa on siirryttävä riittävään perustuloon.
”Oppilashuoltoon tulee satsata.”
Koulutusvaihtoehtojen väliset kustannus- ja saavutettavuuserot ovat kasvaneet niin suuriksi, että toisen asteen koulutuksesta on kouluverkon karsimisen ja käsistä karanneiden oppimateriaalikustannusten myötä muodostumassa vain sellaisten koulutusvaihtoehto, joilla on varaa.
Oppivelvollisuuden pidentäminen toiselle asteelle ja maksuttomien opiskelumateriaalien turvaaminen ovat luonnollista jatkumoa peruskoulu-uudistukselle. Oppivelvollisuuden ulottaminen toiselle asteelle edistää koulutuksellista tasa-arvoa sekä ehkäisee syrjäytymistä. Työssä oppimisen painottaminen on osin perusteltua, mutta se asettaa suuria haasteita tukea tarvitseville opiskelijoille. Lisäksi täytyy muistaa, että toisen asteen koulutuksella on myös yleissivistävä merkitys.
Oppilashuoltoon tulee satsata nykyistä enemmän, ja lähiopetusta on lisättävä. Nykytilanteessa, jossa koulutuksen järjestämisen rahoitus muodostuu aikaisempaa suuremmalta osin erilaisista hankerahoituksista, kehittämisen jatkumo on vaarassa. Opetuksen järjestämisen rahoitus on turvattava niin, että pitkäjänteinen kehittäminen ja suunnittelu on mahdollista. Koulutuksen on oltava kaikille saavutettavaa myös 2020-luvun Suomessa.
Iikka Nikkinen
Kangasala
Heli Piirainen
Akaa
Noora Tapio
Tampere