Jarmo Lintunen

Kun katsoo maailmaa punavihreät lasit silmillään, toivoa on välillä vaikea nähdä. Jos yhdellä kolkalla loksahtaakin jokin parempaan asentoon, tiedostava tietää, että toisaalla otetaan takapakkia.

Syksyllä ostin Pietarista aurinkolasit, joissa on vaaleanpunaiset linssit. Ei auttanut sekään. Aina kun hetken meinaan nauttia jostain, kalvaa takaraivossa syyllisyys, koska aina jossain on jollain huonommin.

Akuuttiin maailmantuskaan suosittelenkin ruusunpunaisten lasien sijaan kohtaamisia ja kulttuurielämyksiä.

Yksi kuluneen vuoden hienoimpia elämyksiä osui itselläni itsenäisyyspäivään.

Punavalkoisia lauluja -konsertti käsitteli vuoden 1918 sisällissodan aikaa ja sen laulut pohjautuivat arkistoista löydettyihin dokumentteihin, muistiinpanoihin ja merkintöihin. Konsertin vanhin teksti oli vuoden 1899 helmikuussa Työmies-lehdessä julkaistu Köyhän laulu, joka oli esitystä varten nyt ensimmäistä kertaa sävelletty.

ILMOITUS

Yhdessä laulaminen on sodan aikaan antanut voimaa ja lohtua, ja lauluilla on myös syvennetty vastakkainasettelua. Tuomalla punaisten ja valkoisten laulut yhteen, esityksestä muodostui jotain enemmän.

Musiikin rinnalla siinä kulki nelihenkisen työryhmän tarina tutkimusmatkastaan sisällissotaan ja sitä edeltäneeseen aikaan. Heidän vilpittömästä yrityksestään ymmärtää.

Konsertin päätyttyä katsomossa istui kokemastaan pöllämystynyt yleisö.

Veret seisauttavan taitava musisointi ja viime vuosisadan alun elämän ankaruus olivat saaneet ihon kananlihalle. Mutta esiintyjien läsnäolo ja lämpö menivät syvemmälle. Ne jäivät ihon alle.

Lämpöä olen viime aikoina löytänyt myös parjatusta sosiaalisesta mediasta. Olen jäsenenä eräässä suuressa Facebook-ryhmässä, jossa tarkoituksena on jakaa eläinaiheisia hyvän mielen videoita.

Tänään yksi ryhmän jäsen kirjoittikin poikkeuksellisesti lapsestaan, joka oli äkillisesti sairastunut ja joutunut sairaalaan. Hän sai hetkessä satoja eläinkuvia ja tervehdyksiä näytettäväksi lapselle, sitten kun tämä herää.

Sama ryhmä on poikinut myös uusia pienempiä ryhmiä, joiden jäsenten kesken on jaettu monenlaista apua.

On maksettu laskuja, ostettu ruokaa, kuskattu kyytiä tarvitsevia ihmisiä, eläimiä ja tavaroita, hoidettu toisten lemmikkejä, löydetty niille uusia koteja tai neuvottu vaikkapa Kelan tukiviidakosta selviämisessä.

Olen itsekin saanut sitä kautta merkittävää apua ihmiseltä, jota en ole koskaan tavannut.

Ja yhtäkkiä, ilman ruusunpunaisia laseja, tässä näen sen tuikkivan, meidän toivonkipinämme: ihmisen kyvyssä tuntea myötätuntoa. Halussa ymmärtää ja auttaa tuntematonta, ilman sääliä ja syyllisyyttä.

Kuten Punavalkoiset laulut -työryhmällä oli yrityksenä tavoittaa sata vuotta sitten eläneiden tunteita ja ajatuksia, pitäisi meidän muidenkin kurkottaa sekä ajassa että paikassa oman kokemuspiirin reunojen yli.

Järkeilemällä se ei onnistu. Tarvitaan tunnetta ja mielikuvitusta. On kyettävä kuvittelemaan naapuriin ja napajäätikölle ja sata vuotta tästä hetkestä eteenpäin. Kykyä vaaditaan myös politiikassa.

Myötäelämisen taitoa voi oppia esimerkiksi lukemalla kirjoja. Siihen koetan keskittyä joululomalla.