Neljäs sukupolvi pakolaisia
Kun Israel vuonna 1948 perustettiin, suurin osa alueella asuneista palestiinalaisista karkotettiin. Karkotetut pakenivat etupäässä naapurimaihin Jordaniaan, Syyriaan ja Libanoniin. Osa päätyi maansisäisiksi pakolaisiksi palestiinalaisalueille eli Länsirannalle ja Gazaan.
Libanoniin tultiin Palestiinan pohjoisosista. Nykyisin Libanonissa on 12 virallista palestiinalaisleiriä ja noin 250 000 Palestiinan pakolaista.
Palestiinalaiset ovat olleet pakolaisina pidempään kuin ketkään muut. 70 vuoden aikana pakolaisleireissä on syntynyt neljäs sukupolvi.
Tällä hetkellä palestiinalaisia pakolaisia on noin kahdeksan miljoonaa. Heistä noin viisi miljoonaa asuu Palestiinan ulkopuolella, muut ovat maansisäisiä pakolaisia.
Syyriassa palestiinalaiset ovat saaneet kansalaisoikeudet. Jordaniassa oikeudet ovat osalla. Libanonin palestiinalaisilta kansalaisoikeudet puuttuvat.
Osasyy kansalaisoikeuksien puuttumiseen Libanonissa lienee se, että Libanonin johdossa paikat jaetaan uskonnon mukaan. Presidentti on maroniittikristitty, pääministeri sunnimuslimi ja parlamentin puhemies shiiamuslimi. Palestiinalaisista suurin osa on sunnimuslimeja, eikä heitä haluta kansalaisiksi, koska valtarakenteista halutaan pitää kiinni.
Gazassa palestiinalaisten olot ovat raskaimmat. Gazaa voi kuvata avovankilaksi – alue on saarrettu ja Israel pommittaa sitä usein.
Kassem Aina katsoo kukkulaa, jossa hänen kotikylänsä Alma sijaitsi. Paikka on kävelymatkan päässä, mutta mies ei voi vierailla siellä. Libanonilaiskylä Marroun Arrasin – jossa Aina on käymässä – ja kotiseudun välissä on Libanonin ja Israelin raja. Palestiinalaiset eivät ole päässeet toiselle puolelle sen jälkeen, kun he vuonna 1948 joutuivat pakenemaan kodeistaan Israelin perustamisen alta. Aina oli silloin 2-vuotias.
– Kun näen kyläni, tunnen jotain, jota en oikein osaa kuvailla, hän sanoo ensin.
Vallatun Palestiinan puolella on peltoja, vuoristoa ja asutusta siellä täällä. Alueen palestiinalaiskylät on tuhottu, eikä Ainan kotitaloa enää ole. Alma löytyy kartalta, sillä nimi varastettiin israelilaiskylälle.
– Tekee kipeää katsoa rajan taakse ja nähdä, millaista toisella puolella on. Etenkin, kun tunnen olot, joissa palestiinalaiset elävät Libanonissa, Aina jatkaa.
Aina asuu nykyisin Libanonin pääkaupungissa Beirutissa. Hän johtaa Beit Atfal Assumoud (BAS) -kansalaisjärjestöä, joka toimii kymmenessä pakolaisleirissä. Se on erikoistunut mielenterveyspalveluiden järjestämiseen lapsille ja heidän perheilleen.
Ainan mielestä Libanonin 12 palestiinalaisleiristä raskaimpia paikkoja ovat pääkaupungin leirit Shatila ja Bourj Al Barajneh. Niissä väkimäärä kasvaa jatkuvasti ja rakennukset kohoavat ylöspäin. Talot ovat paikoin niin korkeita ja toisiaan lähellä, ettei alimpiin kerroksiin tule päivänvaloa.
– Seitsenlapsinen perhe saattaa elää yhdessä huoneessa. Joissakin asunnoissa ei voi kunnolla hengittää. Tällaisten olosuhteiden takia mielenterveyspotilaiden määrä kasvaa jatkuvasti.
Pakolaisleirissä ei unohdeta juuria
Rajalla Kassem Ainan mieleen alkaa tulvia kysymyksiä. Epäoikeudenmukaisuus tekee surulliseksi.
– Miksi palestiinalaiset asuvat pakolaisleireissä ja elävät kamalaa elämää? Samalla kun Palestiinan vallanneet asuvat kauniissa kylissä? Mieleni ei ymmärrä, miksi meidän täytyy olla 70 vuotta pakolaisina, vaikka emme ole vastuussa Euroopassa tapahtuneesta juutalaisten joukkotuhoamisesta.
Noin 25 000 asukkaan Rashidieh on Libanonin palestiinalaisleireistä lähimpänä kotia, vain 20–25 kilometrin päässä. Esraa Al Daher osoittaa pakolaisleirin reunamilta näkyvää vuoristoa ja kertoo vuorten olevan rajaseutua.
– On kivuliasta, kun en voi mennä Palestiinaan.
Daher on syntynyt ja asunut suuren osan elämästään pakolaisleirissä. Nykyisin hän työskentelee BAS:in mielenterveyshankkeessa ja käy leirissä melkein päivittäin, vaikka naimisiin mentyään vuokrasi asunnon läheisestä Sourin kaupungista.
Leiriin pääsee kahta reittiä. Toista käyttävät palestiinalaiset, mutta se sulkeutuu seitsemältä illalla. Tämän jälkeen myös leirissä asuvien täytyy kulkea portista, jolla armeija päivystää.
– Jos jotain henkilöä etsitään, kaikki kulkijat tutkitaan.
Vierailuun täytyy hakea lupa Libanonin armeijalta. Liikkumisen rajoituksista huolimatta Rashidiehin olot ovat hyvät verrattuna pääkaupungin leireihin. Täällä ihmisillä on sentään riittävästi ruokaa ja juomavettä. Asuinrakennukset ovat matalampia ja niiden väliin jääville kaduille pääsevät aurinko ja tuuli. Ahdasta on silti.
– Meillä ei ole edes tarpeeksi tilaa haudata kuolleita, Daher huomauttaa täyden hautausmaan kohdalla.
Hän jatkaa, että palestiinalaisilta puuttuvat Libanonissa kansalaisoikeudet, mikä aiheuttaa monenlaisia rajoituksia elämään. Yhtenä esimerkkinä palestiinalaiset voivat vuokrata asunnon leirin ulkopuolelta, mutta he eivät voi omistaa asuntoa kuin leirissä.
– Vapaus tehdä asioita puuttuu.
Joulukuussa vuonna 1948 YK:n yleiskokous hyväksyi päätöslauselman 194. Lauselman mukaan niiden Palestiinan pakolaisten, jotka haluavat palata koteihinsa ja elää rauhassa naapuriensa kanssa, tulisi antaa tehdä se varhaisimpana mahdollisena ajankohtana. Lauselmasta on nyt 70 vuotta. Vaikka Israel on estänyt paluun järjestelmällisesti, sitä ei Libanonin palestiinalaisten keskuudessa ole unohdettu.
Rashidiehissä paluuta toivovat Esraa Al Daherin mukaan kaikki. BAS-järjestössäkin vahvistetaan lasten kulttuurista identiteettiä: heille muistutetaan, että koti on Palestiinassa.
Mielenosoituksia kotiinpaluun puolesta
Koska palestiinalaisia ei Libanonissa haluta osaksi yhteiskuntaa, moni lähtee pois. Samer Abu Fakher opiskeli Libanonissa rahoitusalaa, mutta ei saanut töitä pankista.
– Jotkut pääsevät töihin suhteilla, mutta yleisesti ottaen palestiinalaiset eivät saa työskennellä pankeissa.
Fakher lähti työn perässä Dubaihin, Arabiemiraatteihin. Syksyllä hän kävi perheensä luona Beirutissa ja teki myös retken Israelin rajalle.
Katsellessaan Marroun Arrasista vallattuun Palestiinaan Fakherin mieleen tulee muistoja vuodelta 2011. Silloin hän osallistui rajalla mielenosoitukseen paluuoikeuden puolesta. Rajalle tultiin busseilla muualta Libanonista.
– Olimme innoissamme päästessämme näkemään Palestiinan lähietäisyydeltä.
Fakher oli ajatellut mielenosoituksen olevan rauhallinen ja symbolinen. Kun hän saapui paikalle, hän näki, että rajalta kannettiin haavoittuneita.
– Silloin menetin järkeni ja päätin juosta kohti raja-aitaa.
Mielenosoitus kasvoi kymmenien tuhansien ihmisen tapahtumaksi, jonka aikana Israelin sotilaat ampuivat kuusi rajaa lähestynyttä mielenosoittajaa.
– Onneksi olen hengissä.
Opiskeluvuodet olivat Fakherin poliittisesti aktiivisinta aikaa. Dubaissa hän seuraa Palestiinan tapahtumia – erityisesti Gazan tilannetta – mediasta. Mielenosoituksia paluun puolesta on Gazassa jatkuvasti. Oman kokemuksensa jälkeen Fakher ymmärtää hyvin niitä, jotka lähestyvät rajaa henkensä uhalla.
– Kun näkee vallatun kotimaan ja israelilaisten sotilaiden haavoittamia veljiä, on vaikeaa hillitä itseään.
Solidaarisuusliikkeessä on voimaa
Myös Kassem Ainan perimmäinen tavoite on palata Palestiinaan.
– Ennen vuotta 1948 me elimme yhdessä: juutalaiset, kristityt ja muslimit. Ja uskon edelleen siihen, että meidän tulisi elää yhdessä – uskonnosta huolimatta. Ja meillä tulisi olla yhtäläiset oikeudet. Odotan sitä päivää, jolloin rakennamme oikeasti demokraattisen valtion.
Järjestöjohtajan mielestä avainasemassa palestiinalaisten 70 vuotta jatkuneen pakolaisuuden lopettamisessa on tietoisuuden lisääntyminen tilanteesta ja sitä kautta kasvava kansainvälinen solidaarisuusliike. Tärkeitä ovat ihmiset, jotka painostavat hallituksiaan lopettamaan Israelin tukemisen.
Aina työskentelee myös sen eteen, että palestiinalaisten asema Libanonissa paranisi. BAS on esimerkiksi onnistunut avaamaan palestiinalaislapsille oven libanonilaisiin erityiskouluihin. Aina korostaa, että palestiinalaisia syrjivät lait tulisi purkaa.
– Parlamentin edustajien tapaamisista huolimatta mitään ei tapahdu. Muistutan eurooppalaisia ystäviämme siitä, että tarvitsemme apua tässäkin. Libanonin hallintoa kohtaan pitäisi luoda painetta, jotta palestiinalaiset saisivat oikeutensa.
Kun Kassem Ainan perhe pakeni Libanoniin, mukana oli kotitalon avain. Vanhemmat lukitsivat oven ajatellen palaavansa parin viikon kuluttua. Nyt avain, joka symboloi sekä pakolaisuutta että paluuta, on Ainan työhuoneen seinällä Beirutissa.
– Totta kai haluaisin asua kylässäni. Eräänä päivänä palaan Almaan.
Neljäs sukupolvi pakolaisia
Kun Israel vuonna 1948 perustettiin, suurin osa alueella asuneista palestiinalaisista karkotettiin. Karkotetut pakenivat etupäässä naapurimaihin Jordaniaan, Syyriaan ja Libanoniin. Osa päätyi maansisäisiksi pakolaisiksi palestiinalaisalueille eli Länsirannalle ja Gazaan.
Libanoniin tultiin Palestiinan pohjoisosista. Nykyisin Libanonissa on 12 virallista palestiinalaisleiriä ja noin 250 000 Palestiinan pakolaista.
Palestiinalaiset ovat olleet pakolaisina pidempään kuin ketkään muut. 70 vuoden aikana pakolaisleireissä on syntynyt neljäs sukupolvi.
Tällä hetkellä palestiinalaisia pakolaisia on noin kahdeksan miljoonaa. Heistä noin viisi miljoonaa asuu Palestiinan ulkopuolella, muut ovat maansisäisiä pakolaisia.
Syyriassa palestiinalaiset ovat saaneet kansalaisoikeudet. Jordaniassa oikeudet ovat osalla. Libanonin palestiinalaisilta kansalaisoikeudet puuttuvat.
Osasyy kansalaisoikeuksien puuttumiseen Libanonissa lienee se, että Libanonin johdossa paikat jaetaan uskonnon mukaan. Presidentti on maroniittikristitty, pääministeri sunnimuslimi ja parlamentin puhemies shiiamuslimi. Palestiinalaisista suurin osa on sunnimuslimeja, eikä heitä haluta kansalaisiksi, koska valtarakenteista halutaan pitää kiinni.
Gazassa palestiinalaisten olot ovat raskaimmat. Gazaa voi kuvata avovankilaksi – alue on saarrettu ja Israel pommittaa sitä usein.