YK:n ilmastokokouksessa Puolan Katowicessä maailman maiden eteen iskettiin ilmastonmuutoksen madonluvut. Ilmaston lämpeneminen pitää rajata 1,5 asteeseen verrattuna esiteolliseen aikaan.
Kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n tänä syksynä julkistaman laajan tutkimusraportin mukaan ero 1,5 ja 2 asteen lämpenemisen välillä on dramaattinen. Jos maiden nykyisiä tavoitteita ei korjata, ilmasto lämpenee vuosisadan loppuun mennessä jopa neljä astetta, katastrofaalisin seurauksin.
Viime lauantaina päättyneessä kokouksessa vallitsikin kiireen tunne – aika ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi on käymässä vähiin. Puheenvuoroissa vaihtelivat toivo ja epätoivo. Epätoivoa synnyttää jatkuvasti lisääntyvä tieteellinen tieto ja se, että maiden nykytoimet ja suunnitellut päästövähennykset eivät riitä mihinkään. Toivoa taas antaa tieto siitä, että ratkaisut ovat olemassa. Rahaakin maailmasta löytyisi, ne pitäisi vaan saada ohjattua oikeaan osoitteeseen.
Tahtoa ei valitettavasti löydy ainakaan kaikilta öljyntuottajamailta. Kokouksessa nähtiin irvokas näytelmä, kun Saudi-Arabia, USA, Venäjä ja Kuwait vähättelivät IPCC:n raporttia ja halusivat siten vesittää painetta parantaa päästövähennyksiä. Myös oikeistopopulisti-presidentti Bolsonaron johtama Brasilia ryhtyi loppumetreillä ilmastojarruttajaksi. Sen sijaan kunnianhimotason nostoa ajoivat erityisesti veden alle pian uppoavat pienet saarivaltiot, sekä korkean tavoitetason koalition maat, joihin myös Suomi kuuluu.
Kokous järjestettiin Sleesian hiilialueella, ja hiilenpoltosta aiheutuva katku leijaili voimakkaana ilmassa. Puolassa kuolee vuosittain ilmansaasteisiin noin 50 000 ihmistä. Hiilestään ylpeä Puola möi kokouspaikalla erilaisia hiilituotteita, ja kokouksen sivutapahtumissa yritettiin viherpestä hiiliteollisuutta. Kaiken huipuksi kokouksen sponsoreiksi oli kelpuutettu puolalaisia hiili- ja kaasufirmoja. Kansalaisjärjestöt myönsivätkin irvailevan ”vuoden fossiili” kunnianimen puheenjohtajamaa Puolalle.
Kokouksessa sovittiin 2020 voimaan astuvan Pariisin ilmastosopimuksen sääntökirjasta. Säännöt eivät vielä itsessään vähennä päästöjä, mutta määrittelevät esimerkiksi sen, miten maiden tulee raportoida päästövähennyksistään. Lisäksi pöydällä oli ilmastorahoituksen kysymykset. Teollisuusmaiden petetyt ilmastorahoituslupaukset ovat aiheuttaneet epäluottamusta neuvotteluprosessiin. Tukea kehittyville maille tarvitaan, sillä ilmastonmuutos iskee kovimmin köyhiin maihin, joiden sopeutumiskyky on heikoin. Toisaalta kehitysmaiden tulisi voida kehittää yhteiskuntiaan kulkematta fossiilipolun kautta.
Virallisten neuvotteluiden lisäksi ilmastokokouksessa järjestettiin tuhansia sivutapahtumia, kokouksia ja tapaamisia. Tämän vuoden kokouspöhinässä korostuivat erityisesti kysymykset oikeudenmukaisesta ilmastosiirtymästä sekä rahoitusmarkkinoiden merkitys ilmastokestävään talouteen siirtymisessä.
Kysymys ilmasto-oikeudenmukaisuudesta on monitahoinen. Ylisukupolvisen oikeudenmukaisuuden näkökulmasta meillä on vastuu hillitä ilmastonmuutos siedettävälle tasolle. Historiallisesti paljon päästäneillä ja fossiilisten avulla kehittyneillä mailla on suurempi päästövähennysvastuu ja velvollisuus tukea köyhiä maita. Ilmastokestävään yhteiskuntaan siirtyminen ei saa tarkoittaa tuloerojen, köyhyyden ja eriarvoisuuden kasvua myöskään yhteiskuntien sisällä. Periaatteessa jokaisella maailman ihmisellä, rikkaalla ja köyhällä, tulisi olla yhtäläinen hiilibudjetti ja yhtäläiset päästöoikeudet.
Olemme kuin sammakko hiljalleen lämpenevässä vesikattilassa.
Ranskan mellakat muistuttavat meitä siitä, että ilmastopolitiikka tulee yhdistää eriarvoisuutta ja köyhyyttä vähentävään yhteiskuntapolitiikkaan. Mikäli näin ei tehdä, eriarvoisuus kasvaa ja köyhimmät joutuvat maksumiehiksi. Samalla luodaan pohjaa ilmastotoimien vastustamiselle ja tyytymättömyydellä ratsastaville populisteille.
Kuulin kokouksen aikana mielenkiintoisen ehdotuksen ilmastopolitiikan retoriikan muuttamisesta: entäpä jos lopettaisimme ilmastonmuutoksesta puhumisen? Vaikuttaa nimittäin siltä, etteivät poliitikot ja kansalaiset ota ilmastonmuutoksen aiheuttamaa uhkaa vakavasti. Pitäisikö sen sijaan puhua taloudesta: tuulivoiman edullisuudesta, energiaa ja siten euroja säästävistä lämpöpumpuista tai riskialttiista fossiilisijoituksista?
Voimme puhua työllisyydestä: kuinka paljon uutta työtä ja mahdollisuuksia vihreään talouteen siirtyminen voi meille luoda. Puhukaamme turvallisuudesta: kotimaassa tuotettu uusiutuva energia on luotettavampaa kuin ulkomailta tuotaviin fossiilisiin turvautuminen. Tai helppoudesta: yhteiskäyttöautot voivat olla vaivaton ratkaisu, ja raiteisiin investoiminen helpottaisi matkustamista. Jos puhuisimmekin terveydestä: pyöräilyn ja kävelyn eduista ja fossiilisten polttamisen lopettamisen myötä parantuvasta ilmanlaadusta.
Olemme kuin sammakko hiljalleen lämpenevässä vesikattilassa. Ilmaston lämpeneminen on ihmiskunnan suurin uhka. Uhkakuvien maalailu ei kuitenkaan välttämättä saa aikaan muutosta. Voisikin olla viisasta keskittyä ilmastopolitiikan luomiin mahdollisuuksiin.
Kirjoittaja on vasemmistoliiton kansanedustaja ja puolueen varapuheenjohtaja Oulusta sekä energia- ja ilmastotaloutta käsittelevän eduskunnan talousvaliokunnan jäsen.